Isänpäivä

Eilen oli ja vietettiin kaikkien isien päivää heidän kunniaksi ja muistoksi. Se on Pohjoismaissa Tanskaa lukuun ottamatta sekä Virossa marraskuun toisena sunnuntaina, puoli vuotta äitienpäivän jälkeen. Ajankohta ei ole sattumaa, sillä jouluakin vietetään Suomessa noin puoli vuotta juhannuksen jälkeen.

Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa isänpäivää vietetään kesäkuun kolmantena sunnuntaina. Muualla maailmassa ajankohta vaihtelee. Meidän isänpäivän ajankohta on hyvin kaupallinen, sillä 1940-luvun lopulla pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat päivän viettämistä marraskuun toisena sunnuntaina, jolloin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia. Sitä sen sijaan en tiedä miksi eilinen ei ole äitienpäivän lailla genetiivin monikkomuoto eli isäinpäivä.

Isäni puolelta isovanhempia en ehtinyt koskaan nähdä saati tavata, mutta äitini puolelta mummun ja papan kylläkin. Heidän ryppyiset kasvotkin palaavat elävästi mieleen muistellessani. Niissä hetkissä ymmärrän itsekin näyttäväni lasten silmissä samalla lailla ryppyiseltä.

Kun Marko tuli 6-vuotiaana perheeseemme, olin maan perusteellisesti hukassa itseltäni, vaikka jo monta vuotta olimme toivoneet lasta. En yksinkertaisesti osannut mallata itseäni oikealle paikalle Markon elämässä, sillä Liisalla ja minulla oli vain päätös huoltajuudesta ja holhouksesta. Muistan kun puhuin kadoksissa olevasta roolistani rouva Hongistolle, joka kuunteli, läpsäytti käsiä yhteen ja huudahti: "Voi kuinka suuri siunaus on saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Yleensähän se on toisinpäin, ja vanhemmat tarvitsevat lasta."

Siitä hetkestä lähtien tiesin mitä olemme Liisan kanssa Markolle. Olemme kaksi läheisintä ja turvallista aikuista, jotka toivon jokaiselle lapselle. Adoptiosta halusimme Markon itse päättävän kasvettuaan ja tultua aikuisemmaksi. Liisalle ja minulle olikin suuri päivä, kun Marko ylioppilaspirskeittensä tietämissä ilmoitti haluavansa adoptoida meidät äidiksi ja isäksi. Oli sitten syy perintöosan varmistaminen tai mitkä tahansa. Minusta tuli kuitenkin isä, johon ei kai kukaan ole eikä tule täysin oppineeksi. 

Luulen yhden elämän vaikeimmista asioista olevan, kun vanhempien, lasten silmissä täydellinen rakkaus näyttäytyy vuosi vuodelta vajavaisempana. Vasta siskoni sekä isän ja äidin haudalla rakkaus lapsiaan kohtaan on tullut uudelleen täydelliseksi. Siellä olen sisäistänyt, että tekivät he sitten mitä tahansa, he rakastivat lapsiaan: "Joten hyvää isänpäivää sinulle isä sinne jonnekin. Ehkä myös huomaat, että harharetkieni jälkeen myös minusta tuli vastuullinen aikuinen ja vanhempi? Koska olen liki 10 000 kilometrin päässä, niin uskon, että veljeni Reijo sytytti kuvan toisen lyhdyn sinulle minunkin puolesta."

Marko on tehnyt isänpäiväni todeksi ja ainutlaatuiseksi, sillä hän on saanut valita vanhempansa. Osani olen hoitanut niin hyvin, että juhlapäivän muistamisen odottelu oli tänäkin vuonna turhaa. Mutta Markon ja hänen vaimonsa ansiosta olen juridisesti myös isoisä, josta olen hyvin kiitollinen. Eilen, yksin hiljaisuudessa isänpäivää viettäen, lähetin pyynnön sinne jonnekin. Että lapsenlapseni rakkaus vanhempiaan kohtaan kestäisi karikkoisetkin elämän vaiheet. Sillä vaikka joskus tuntuu, ettei kaikkensa antaminenkaan riitä, niin lähes poikeuksetta vanhemmat yrittävät parhaansa rakastaakseen lapsiaan.