Illalla alkaa Asunnottomie yö

Asunnottomien yötä vietetään jälleen 17. lokakuuta YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä ja yönä Helsingissä ja eri puolilla Suomea. Vuoden 2025 teemana on: ”Ei kotia, ei turvaa”. 

Vuoden 2024 lopulla Suomessa oli 3 806 asunnotonta. Suomi on ollut asunnottomuuden vähentämisen mallimaa, mutta 12 vuoden myönteisen kehityksen jälkeen asunnottomuus lähti viime vuonna selkeään nousuun. Erityisesti katuasunnottomuus on lisääntynyt ulkona, porrashuoneissa ja nin edelleen.

Asunnottomien yön kansalaisliike haluaa tänä vuonna herättää keskustelua yhteiskunnan turvallisuudesta ja asunnottomuuteen liittyvästä turvattomuuden tunteesta. Asunnottomien yön päätapahtuman suojelijana toimii tasavallan presidentti Alexander Stubb.

Tämänkertaisesta blogista voisin tehdä Topi Katti kissan oman hännän nostamisen, sillä se oli ensimmäinen, mittava Sininauhasäätiön asunnottomuuden poistamisen hankkeista. Kun aloitin säätiön toimitusjohtajana, oli sillä kaksi työntekijää. Jotka molemmat lopettivat työsuhteensa Päiviksen ja minun ilmestyttyä käytäville ja porttikongeihin. Lähes yhtä vähän oli tekijöitä aloittessani Jyväskylä Kalähetyksessä. 

Koin tekeväni kuitenkin helpompaa osaa luomalla asumisen puitteita. Vaativampi työ oli sosiaalisilla talonmiehillä ja muilla sisällön tuottajilla, jotka pyrkivät tekemään asiakkaiden kanssa asunnoista koteja. Vaikka joku sanoikin, että asiakkaat ovat Alkossa.

Asunnottomien yön kynnyksellä kerron kuitenkin naisen kirjoittanan tarinan, kuten sen muistan: 

"Kello oli yhdeksän illalla, kun olin matkalla kotiin. Katu oli jo upotettu pimeyteen; katulamput heittivät heikkoa valoa jalkakäytävälle, harvat ohikulkijat kiiruhtivat omiin menoihinsa ja autot kiitivät ohitse jättäen peräänsä valoviivoja märkään asfalttiin. Ilta oli hiljainen, mutta samalla jollakin tavalla uhkaava. Kaupungin yössä piili aina odottamattomia vaaroja, ja jokainen varjo saattoi kätkeä jotain pelottavaa.

Tiesin sen, olin aina tiennyt. Naiset eivät ole täysin turvassa öisin yksin liikkuessaan. Pidin käsilaukkua tiukasti sylissäni, kävelin nopeammin kuin normaalisti ja vilkuilin ympärilleni jatkuvasti. Sydän hakkasi rinnassa kiivaasti, kuin varoittaen. Ole valppaana, jokainen askel voi olla ratkaiseva.

Yhtäkkiä kuulin raskaita askeleita takanani. Ne olivat hitaita, mutta määrätietoisia. Niissä oli jotakin, mikä sai minut pysähtymään hetkeksi hengitykseni salpaantuessa. Mies. Hitaasti, mutta päättäväisesti hän lähestyi minua. Sydän löi kuin rumpu, ja kiihdytin tahtia kääntyen kadunkulmasta ja toivoen, että kaikki olisi vain mielikuvitustani. Mutta ei, askeleet eivät kadonneet. Ne tulivat vain lähemmäs.

Kurkistin varovasti olkapään yli. Näin hänet. Mies, noin viisikymppinen, paljain jaloin, harmaa parta sotkuisena ja pitkät, takkuiset hiukset, vaatteet likaiset ja repeytyneet. Koditon. Hänen katseensa ei ollut aggressiivinen, mutta samalla siinä oli päättäväisyyttä, joka sai minussa aikaan vilunväristyksen.

Hän käveli perässäni lähes samaa tahtia. Nopeuttaen askeliaan aina, kun kiihdytin. Pelko syöksyi lävitseni, veri jyskytti ohimoissani, rintakehä tuntui puristuvan ja hengitys kävi pinnalliseksi. Jalkani tuntuivat raskailta, melkein kuin ne eivät kantaisi minua.

Mutta juuri siinä, suojatien kohdalla, liikennevalon vaihtuessa punaiseksi, hän saavutti minut. Tunsin raskaan käden olkapäälläni ja hypähdin säikähdyksestä huutaen. Hänen tekonsa sai minut shokkiin. Sanat tulivat automaattisesti: "Mitä haluat minulta?  Jos haluat rahaa, ota laukku! Älä vain koske minuun, pyydän!" 

Mutta se, mitä mies teki, sai minut täysin sanattomaksi. Hän kohotti kätensä ja näin avoimessa kämmenessä lompakkoni! Hän yritti sanoa jotain, mutta suusta tuli vain epäselviä ääniä. Huulet olivat rohtuneet ja liikkuivat hitaasti: "…minä… löysin… pudonnut…" 

Silloin ymmärsin kaiken. Mies ei vain yksinkertaisesti pystynyt puhumaan kunnolla. Lompakko oli ilmeisesti pudonnut minulta, kun olin poistunut kaupasta, ja hän oli huomannut sen. Paljain jaloin mies oli seurannut minua kylmällä asfaltilla kykenemättä huutamaan. Olin häkeltynyt. Vain hetkeä aiemmin olin nähnyt vain uhkaa, mutta todellisuudessa hän halusi vain palauttaa kadonneen tavarani. Sydämeni täytti syvä häpeä. Olin tuominnut pelkästään ulkonäön perusteella ja pelännyt ilman syytä.

Se ilta opetti jotain tärkeää. Joskus pelottavimmat kohtaamiset voivat paljastua kaikkein inhimillisimmiksi. Mietin hetken, kuinka helposti voi erehtyä ja pelätä ihmistä, jonka tilanne on täysin eri kuin omamme. Paljon kodittomia kävelee yössä, jää kylmään, nälkään ja yksinäisyyteen. He ovat usein näkymättömiä, eikä heidän tarinaansa tunnu kuuntelevan kukaan. Itse olin juuri kohdannut yhden heistä. Ja vain ohikiitävän hetken ajan pelkoni sai minut unohtamaan, että tämä ihminen oli vain ihminen, aivan kuten me kaikki.

Pysähdyin suojatien reunalle, katsellen hänen kulkuaan pois ja katoavan pimeään. Hengitin syvään. Olin oppinut sen illan aikana, että pintapuoliset pelot eivät kerro totuutta. Joskus juuri ne, jotka näyttävät pelottavilta, osoittautuvat kaikkein rehellisimmiksi ja ystävällisimmiksi.

Se ilta jäi mieleeni pitkäksi aikaa, ehkä ikuisesti. Jokainen katu, jokainen varjo, jokainen hiljainen askel kaupungin yössä muistutti siitä, kuinka nopeasti ihmiset voivat arvioida väärin toisiaan. Se muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on pysähtyä, tarkkailla ja kuunnella – edes hetken ajan – ennen kuin teemme päätöksiä toisista ihmisistä."