Kun ennen olin myös iältäni keskenkasvuinen, oli meillä kotona lähes aina kissa. Tyttökissoja kaikki. Oli Tepsua, Mirriä ja mitä muita olivatkaan nimiltään. Koskaan vanhempani eivät niitä leikkauttaneet, joten naapureiden kollikissat olivat syntymäkotini pihapiirissä tuttu näky. Kuten myös "kissanlaatikossa" pienet pennut. Isän lääke pentutehtailuun oli saunan takana. En tiedä miten hän niiden päivät päätti jättäen äitikissan imetettäväksi aina yhden pikkukissan. Joka sekin katosi aikanaan jonnekin.
Vapaana kulkevia sulhasehdokkaita isä jahtasi pienoiskiväärillä saunan ikkunasta varsinkin silloin, kun kotikissallamme oli antavainen mieli. Itsekin yritin opetella puuhaan ollakseni iso ja parski mies. Mutta ei minusta myöhemminkään ollut eläinten tappajaksi. Jokilaakson supikoirat, metsähiiret ja vesimyyrät saavat puolestani elää. Kuten pihan poikki luikerteleva vaskitsa tai kyykäärmekin myrkkyineen, kun osaomistuskoira Niilokaan ei enää asu osaakaan vuodesta Merikonttikodissa.
En ymmärrä sitäkään, kun mies ja nykyisin myös yhä useammin nainen päästää metsästyskoiransa vapaaksi jahtiin sinne missä tietää olevan susia tai karhuja. Kun petoeläin sitten itseään tai pentuja suojellakseen vetää pitemmän korren, tulee susihukasta koko kylän ykkösvihollinen, jota jahdataan dronien ja jopa helikopterinkin avulla.
Älystään ja koirastaan irti päästänyt, itseään metsästäjänä pitävä pääsee kuin koira veräjästä, vaikka hän on koko sopan ainut syyllinen. Sillä riistaa jahtaava koira sekä saalis tekevät vain sen mitä niiden luonto sanoo.
Kerran vuosikymmeniä sitten olin haulikkoineni Jurvan seudulla metsämiesten matkassa, kun viimein koirien ajama kasvissyöjä makasi ammuttuna jalkojemme juuressa. Miehet kuvauttivat ylpeinä itseään aseineen ja koirineen jänisvainaan ympärillä ollessani vain surullinen, vaikken edes ampunut. Mutta ajattelin sekä tunnustelin sisintäni senkin edestä käsittäen, että jos ripauksenkaan nautin tästä touhusta, on arvomaailmassani jotain oleellisesti vialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti