Pienten ja suurten asioiden elämäni

Kun olin nuori, ajattelin itsestäni suuria ja uskoin vielä kerran tekeväni maailmaa paremmaksi elää. Sitten uskoin olevani jossain lajissa maailman paras urheilija tai artisti, joka täyttää esiintymisareenat Elvis Presleyn tai Beatlesin tavoin. Vaan toisin on käynyt. Minut onkin varustettu ainutlaatuisilla, tavallisena pälliäisenä olemisen armo- tai muilla lahjoilla, kuten kai loppupeleissä meidät kaikki.

Lapsena sain Koskenmäen Kisailijoilta osallistumisesta viitisen senttiä korkean, kultamaalilla maalatun, alumiinisen pienenpienen pystin, johon oli kaiverrettu JUMBO. Suurimpana esiintymislavana ja yleisönä on ollut Tuusulan yhteiskoulun juhlasali, jossa lauloin joulujuhlissa 12-vuotiaana "Heinillä härkien kaukalon" ensimmäisen säkeistön alkuosan soolona.

Elämäni täyttyy pienistä asioista, joista iloitsen, mutta myös suren. Saatan kyynelehtiä lähitemppelin kulkijakoira Mamadogia, jonka pennuista yksikään ei selvinnyt aikuiseksi. Tai työstän korvieni välissä päivätolkulla miksei Kasikornbankin kortti kelvannut 7-Elevenin lähimaksulaitteeseen maksuvälineeksi. Kunnes viimein menen paikan päälle, jossa henkilökunta maan tapojen mukaan hymyilee, vaikken olisi asiakaskaan. Ja osoittaa kassakoneen vieressä olevaa thaikielistä infoa, että pankkikortti käy heillä yli 200 bahtin ostoksiin. Sinällään hassua, että thaimaalaispankin maksuväline ei käy pikkuostoksiin sen kotimaassa, mutta Malesiassa sama muovikortti toimii vaikka metromatkan maksutapana. 

Pienessä ja ainakin tässä muodossa ainutkertaisessa elämässäni ajattelen silti suuria. Joidenkin mielestä omituisiakin tai ne eivät keskusteluun asti juuri ketään kiinnosta. Kerran puhuimme kaverini kanssa siitä, kun hän sanoi, että fysiikan lakien mukaan mikään ei voi kulkea valoa nopeammin. Kun en tätä niellyt, vaan sanoin, että jossakin ajan toisella puolella voi olla toinen todellisuus, jossa aikaa ei ole lainkaan, loppui keskustelu siihen. Mielessäni ajattelin, että ehkä siksi koska se kai olisi tehnyt tyhjäksi ystäväni vuosikausien opiskelut.

Oikeasti olen liian yksinkertainen ymmärtämään elämää, sen päättymistä ja varsinkin osaani sen jälkeen maailmankaikkeudessa. Haluan uskoa, että joskus jätettyäni kaiken ajassa, tapaan rakkaani ja mahdolliset vihamieheni uudelleen jossain ajattomuudessa ja muodossa. Olen kai myös turhankin tomppeli uskomaan, että kun pumppuni, jo kaksi kertaa käynnistyttyään lopullisesti pysähtyy, päättyy tarinani ikuisiksi ajoiksi savuna taivaalle tai matojen ruuaksi maan uumeniin osaksi muuta multaa.

Hassua sinällään, että pienen aikaa lähimpänä omaa totuuttani on kurttuotsainen tuomion ääni, joka rakastavan uskovaisen pilakuvana on tuominnut minut monta kertaa Manalaan. Kun häneltä kyselen tiedonhaluisena lisää, ei matkassa olekaan omia mielipiteitä, vaan hän turvaa monta kertaa muokattuun mustaan kirjaan ja jatkaa "mutta kun täällä sanotaan....".