Kirjoittamisen lisäksi visiointi on lähes intohimoni

Vaikka tämänkertaisessa kirjoituksessa tuoksuu tai peräti haisee oma kehu ja omaan napaan tuijottaminen, kirjoitan silti, sillä omathan ovat foorumini ja tykkään suunnitella asuntoja, joihin ihmiset voivat tehdä kotejaan.

Sellaisen suunnittelin tai suunnittelimme Päiviksen kanssa kahteen merikonttiin, jossa on nykyinen Suomikotini. Päiviksen kanssa se oli Duokoti ja sitten yksin Sinkkukoti. Kun haimme rakennuslupaa ensi kerran ja esittelimme kotimme Hyvinkään asuntomessuilla yli 10 vuotta sitten, oli mukana myös aito arkkitehti. Joka veti herneen nenään, kun emme taipuneet keittiön värisuunnitelmaan. Vaan pidimme päämme, sillä omahan oli kotimme. Kävipä mies vielä messutoimistossakin vaatimassa nimensä poistamista esittelystä. Emme taipuneet siihenkään, koska sama nimi oli myönnetyssä rakennusluvassakin. Joka tapauksessa harmittava, henkilökohtaisen historiani sivulehti, sillä tuohtuja ainakin oli hyvä mies, jolle tosin taisinkin olla aikani vain hyvin maksava toimeksiantaja. 

Merkittävimmät pohjapiirrokset olen tehnyt Tuusulaan Mutterimajaan, vaikkei nimeäni missään luekaan. Koska vähän joka hommaan pitää varsinkin nykyisin olla muodollinen pätevyys. Samoin on asian laita Jyväskylän Ensiaskel-asuntojen kuvien kanssa. Niin on elämisen, tekemisen ja asumisen yhteisön, Kalliomäen puolimatkankodinkin laita, joka oli perheeni koti eläimineen vuosikaudet.

Nykyisin lähes satavuotisen elämänsä aikana monessa mukana ollut, rakas rakennus on odottanut jo vuosia uutta visionääriä tai purkuporukkaa. Joka lienee ollut lähelläkin, sillä pihapiiriin suunnittelemani ja rakennetun hirsisen savusaunan hirret oli joku käynyt numeroimassa. Koko Kalliomäen tekeminen hyvin edullisesti liikuntaesteettömäksi puolimatkankodiksi oli jotain ainutlaatuista, jota käytiin ihmettelemässä ympäri valtakuntaa. Tosin Merikonttikotiamme kävivät kuvaamassa ainakin myös Ruotsin ja Moskovan televisioyhtiöt.

Olen suunnitellut lisäksi vaimoni toiveita kuunnellen Syrjäntakasen hirsihuvilan hänen omalle maalleen Syrjänlammen rannnalle. Joka veistettiin käsityönä käytännössä Liisan oman metsän mäntytukeista paikan päällä. Tarinassa ja muistoissani on siinäkin surullinen sivupolkunsa ja muistutus, että kaikki voi vaikuttaa kaikkkeen. Sillä avuoeroni ja Liisan kuolema vuoksi viimeinen, muille kertomani käynti paikan päällä maksoi 5000 euroa. Ei raha juurikaan sureta, sillä mukaanhan sitä ei riihikuivanakaan saa ja jälkeeni se on jonkun muun pussista pois. Vaan se, että Liisan ja minun yhteinen sopimus Syrjäntakasen osalta murentui myös. Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, opetti vanha kansa.