Viiden naisen valtatie

Ei ole tainnut kulua vuottakaan osin oppositiossa, kun viiden puolueen viime hallituksen viimeinenkin puheenjohtaja on ilmoittanut heittävänsä pyyhkeen kehään. Valta syö miestä ja naista yhtä lailla. Jostain luin, että hallitusvastuu vanhentaa ministeriä helposti kymmenen vuotta. Kun siihen lisää puheenjohtajan taakan kannatuksesta ja kansansuosiosta, ei pitkäaikaiseen pestiin ole kaikista, vaikka kuinka hokisi tiedotusvälineille, että gallupit tulevat ja menevät.

Ehkä eniten mielessäni entisenlaisena vuosikymmenet on säilynyt RKP, joka on ollut aina sama "de va de" ja hallitukseen hinnalla millä tahansa ruotsinkieltä puolustamaan. Jag förstår det, sillä yksikin kausi oppositiossa nakertaa sen asemaa ja voi viedä suomalaisilta pakkoruotsin.

Muut ovatkin muuttuneet vauhdilla. Vasemmistoliittokin on vaihtunut nimeään useammin kuin äärilaidan duunari aikoinaan Mossea tai Ladaa. Kun kommunismi katosi tai lakaistiin maton alle itänaapurissa, samalla luudulla se katosi lähes tyystin Suomenkin poliittiselta kartalta. Vasemmistoliiton puheenjohtaja näyttäytyy kuitenkin minulle aitona vasemmistolaisena.

Valtakuntamme entinen presidentti Tarja Halonen on Kallion, SDP:n ja SAK:n kasvattina niin pesunkestävä demari kuin vain voi olla. Vaikka itselleni perusdemari oli ikänsä ruumiillista työtä tehnyt duunari, jonka mielsin mieheksi. Hänellä oli työkintaat, viinakortti sekä tupakkana Työmies, Saimaa tai pilliKlubi ja sittemmin vihreä Nortti. Silloin eivät naiset polttaneet näkyvästi, jos lainkaan, eivät käyneet viinakaupassa, eivätkä ilman miesseuraa ravintoloissa.

Sen sijaan nykyisin entisessä pääministeri Sanna Marinissa ei ole tai näy paljoakaan työläistä eikä demarinaista. Eikä jatkuvan biletyksen ja kännisenä sekoilujen alta vastuuullista päättäjää eikä äitiä. Minulle se ei ole ilkkumisen aihe, vaan surullista, sillä kynttilän polttamisella molemmista päistä voi olla kova hinta. Nainen voi olla iältään aikuinen, muttei silti välttämättä hyvä äiti tai vaimokaan. 

Mutta kaikki on mahdollista. Kerran kysyin kroonikkoalkoholistilta, että kuinkahan sinun kävisi, jos voittaisit Lotossa täyden potin? Hän tuumasi tovin pää kallellaan ja sanoi, että "minähän voisin lopettaa juomisen ja ostaa Mersun tai Cadillacin". No, hän ei voittanut, joten tapojakaan ei tarvinnut muuttaa.

Mutta niin on muuttunut entinen Maalaisliittokin. Enää en löydä Keskustasta polkua maalaistaloon, missä isäntä sanoi saunanlauteilla, että "ponnista, ponnista, anna tulla vaan, kyllä minä pinoan", kun emäntä kolmosia synnytti.

Tiensä tähän päivään on ollut Vihreilläkin, joka on minunkin poliittinen kotini. Vaikkei sitä oikeastaan olekaan. Mutkikas valtaväylä on ollut helluntaiseurakunnalta vuokratusta teltasta, kun Oulussa pakkasyön jälkeen perustettiin puoluetta. Tai ei edes kunnolla päätetty, vaan kuunneltiin, kun vihreät voimanaiset kertoivat, että "se on oikeastaan aivan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on riittävästi perustamaan puolue joka tapauksessa". Kun ei päästy yksimielisyyteen, perustettin kolme. Henkiin jäänyt nykyinen Vihreät ja manan maille ajan kanssa menneet paloheimolaiset ja linkolalaiset. Niiden kaikkien ulkopuolelle jäi laillani iso kasa myös muita idealisteja Aulis Juneksesta lähtien.

Kun tämän päivän ja osan ensi yöstä mutustelen politiikkaa, niin ehkä kirjoitan huomenna muistakin puolueista.