Otsikon nimisen tai sen tapaisen kirjan suomenkielellä kirjoitti aikoinaan Claes Andersson. En miestä tuntenut, vaikka ajelinkin hänen entisellä, punaisella Wartburg henkilöautolla. Jossa oli kaatuvat penkit ja alkuperäinen kattoluukku ja joka poltti säännöllisen epäsäännöllisesti kannentiivisteen. Sitä vaihtelin milloin missäkin ja milläkin kelillä. Kerran matkalla Tampereellekin jossain Oriveden seudulla yöllä yli 20 asteen pakkasessa jonkun omakotitalon pihavalon ja taskulampun valossa. Kun Warre viimein saatuani jäätyneillä sormilla startattua hörähti käyntiin, oli fiilis kuin kelpo orgasmi.
Blogeillani ei ole suuren suurta lukijakuntaa, vaan piskuinen joukko, joka kulkee tekstieni myötä kanssani tuokion päivistään ja öistään. Heistä tiedän vain pienen osan, jotka kaikki ovat hyvin tärkeitä sekä ainutlaatuisia. On oikein mukava tunkeutua sanojen muodossa ventovieraidenkin koteihin ja elämään mielikuvitukseni kanssa.
Tänä talvena sekä Thaimaan orastavassa kesässä olen ehkä välillä innostunut liikaakin. Kun aihe siemaisee vieden mukanaan, en malta lopettaa ja pelkään kirjoitusten venyvän luettaviksi liian pitkiksi. Tosin en sitä tiedä, koska en ole koskaan saanut kai minkään pituudesta palautetta. Joku silloin tällöin ilahduttaa mieltäni kirjoittamalla, että mukava lukea tai jotain muuta myönteistä.
Olipa joukossa kerran eräs, joka itsensä tai silmiensä ärsyyntymisen vuoksi toivoi tekstejä vaalealle pohjalle tummilla kurjaimilla. Jatkoi vielä, että ellen tee niin, hän ja jotkut muutkin lopettavat lukemisen. Kun en hänen (enkä muiden 😉) toivomusta täyttänyt, en tiedä loppuiko lukeminen. Ehkä kerrotte, jos tämän luette tai kuuntelette, sillä moni älylaite tarjoaa senkin mahdollisuuden. Silloin ei ole väliä ovatko kirjaimet tummia tai vaaleita ja pohja oranssi, vaikka itse tarina olisikin mustavalkoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti