Itsenäisyyspäivä

Suomen suuriruhtinaskunta itsenäistyi Venäjästä omaksi tasavallaksi 6. joulukuuta 1917. Bolševikit olivat kaapanneet Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa 7.–8. marraskuuta 1917, ja joulukuun 4. päivänä 1917 P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen, jonka Eduskunta hyväksyi kaikkea muuta kuin yksimielisesti joulukuun 6. päivänä äänin 100–88.

Itsenäisyyspäivänä ja Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä tasavallan presidentti myöntää kunniamerkkejä ja puolustusvoimien ylennyksiä. Minäkin niitä olen saanut, sekä sotilasarvon "korjauksen" että ritarimerkin. 

Itsenäisyyspäivänä tulee koko kansa huomioiduksi valtiovallan toimesta ehkä enemmän kuin minään muuna juhlapäivänä. Veikko Hursti esimerkiksi järjesti vuosien ajan lahjoitusten avulla vähävaraisille lounaan ja vaateapua. Hänen kuoltua on poika Heikki väkineen jatkanut perinnettä.

Myös äitejä ja useita muita ryhmiä sekä yksittäisiä henkilöitä muistetaan erityisesti Itsenäisyyspäivänä. Monelle myös Linnan juhlat ovat olennainen osa vuotta, ja television äärelle kokoonnutaan ihailemaan toinen toistaan upeampia asuja ja kunnioittamaan esimerkiksi sotaveteraaneja.

Useissa paikoissa juhlistaa iltaa kaksi sytytettyä kynttilää. Muistiin on jäänyt oppilaitokseni, Tuusulan yhteiskoulu, jonka jokaisen ikkunan kynttilät sytytettiin kello 18 ja sammutettiin ehkä kolme tuntia myöhemmin. Se oli hyvin kaunista ja puhuttelevaa. En tiedä kuinka on nykyisin. Ehkä joku lukija kertoo? 

Aikuisen ikään ehtineenä olen joulukuun 6. päivän seutuvilla monesti pohtinut miksi lapsena ja vähän vanhempanakin, varsinkin pojat ihannoivat jotenkin sotaa. Oli Siivet-lehteä ja Korkeajännityssarjaa, joissa Battler Britton rökitti milloin minkäkin maan sotilaita. Myös sotakirjat ja Kansa taisteli -lehti olivat kurssissa ja minäkin niitä aikoinaan luin. Ehkä niiden ääreen ajoi jännitys sekä sankaritarinat.

Vanhoille päiville saakka olen saanut elää monella tavalla suomalaisessa lintukodossa ilman sodan pelkoa ja uhkaa. Kaikilta sodan kokeneilta se ei väistynyt koskaan, joista isäni oli yksi. Joskus tuohduttuaan hän saattoi tokaista: "Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi."

Kai yhtä usein ajattelin hänen elävän menneisyydessä, jonka hänelle sodat käyneenä jermuna soin. Mutta ihmisiässäkin ajatellen yhdessä hujauksessa naapurimaan diktaattorin valtaa käyttävä päämies osoitti, ettei sodan uhka Suomessa ole menneen Talvisodan lumia, vaan enemmän tätä päivää kuin olisin arvannut.

Luulen, että nyt enemmistö tai ainakin suuri osa Suomen kansasta haluaisi myös naiset armeijaan. Myös minä, sillä uskon, että Venäjän uhka ei katoa sen entiseltä suuriruhtinaskuntalta milloinkaan. Pieni maa tarvitsee jokaiset kädet puolustamaan itsenäisyyttä. Josta jotkut sanovat, ettei sitä enää ole.

Vaikka Eurooppa päättääkin monien EU-maiden asioista paljon, Iso-Britannia osoitti siitä eroamalla, että viime kädessä kaapin paikan osoittaa kuitenkin edelleen kukin maa itse.

Sen verran olen maailmalla resunnut ja nähnyt monien maiden turismin lisäksi nurjiakin puolia osaakseni arvostaa Suomen itsenäisyyttä enemmän kuin koskaan aiemmin.