Opin arvostamaan poimijoita

Joku vuosi sitten Thammasatin yliopistossa pidetyssä seminaarissa todettiin, että tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikomuksilla.

Thaimaan Suomalainen-nettilehden mukaan "kaikki alkoi siitä, kun Thaimaan hallitus päätti tehdä jotain köyhien kansalaistensa hyväksi. Ei mennyt ihan putkeen. Itse asiassa tilastot osoittavat kiistatta, että erilaisista avustuksista koostuvien köyhiä suosivien lakien voimaantulon jälkeen köyhyys on vuosien 2015 – 2016 välisenä aikana lisääntynyt lähes 20 prosenttia. Maassa elää tällä hetkellä 5,8 miljoonaa ihmistä köyhyysrajan alapuolella ja köyhiksi tässä maassa lasketaan ihmiset, jotka ansaitsevat alle 2.920 bahtia (n. 75 €) kuukaudessa."

Morakot saa valtiolta nyt  62-vuotiaana 600 bahtia, nykykurssilla reipas 15 euroa kuukaudessa. Se kattaa kolmasosan sähkölaskusta. Mutta vesijohtovesikin maksaa, kuten ruokakin ja monet muut. Jos on hyvä päivä, voi Tatalla olla hierottavana yksi tai kaksi thaimaalaista asiakasta. Kaikki, eli muutamat tutut ovat kylän naisia eikä hän hiero miehiä lainkaan. Yhdestä, ehkä tunnin hieronnasta Morakot saa 150 bahtia eli alle 5 euroa. 

Kun Tata tuli Suomeen vajaaksi kolmeksi kuukaudeksi, puhui hän joka päivä mahdollisuudesta poimia mustikoita. Moni ulkomaalainen hankkiikin siten leivänlisää ja vähän muutakin, jota heihin nähden yltäkylläisyydessä elävän suomalaisen on hyvin vaikea ymmärtää. Ja miten voisikaan, sillä harva tulee ajatelleeksi koko asiaa.

Monien mutkien kautta saimme järjestetyksi, että eilen Morakot pääsi Suomessa asuvan serkkunsa marjaporukkaan. Tilaa tuli koska valtiomme eväsi kahdelta poimijalta viisumin syistä, joita suurlähetystö ei kerro hakijalle eikä muille.

Aamulla viideltä soi kello ja Morakot oli kuudelta 20 kilometrin päässä, Ikean vierestä starttaavassa autossa vesipulloineen sekä eväineen. Päällään omia ja minun vaatteita ynnä hankittuja varusteita poimurista, hyttyspäähineeseen ja kumisaappaista työrukkasiin. Sinne hänet vein pitkähihainen, ainakin viisi numeroa liian suuri verkkaritakkini päällään.

Tunnin ajomatka Kotkan suuntaan oli alkanut. Etukäteistiedusteluiden ja havaintojen perusteella ei ole eikä tule mikään hyvä mustikkavuosi. Lisäksi kuivuuden vuoksi marjat ovat yleisesti ottaen pieniä. Tietty toivon parasta, sillä Tata oli kovasti innostunut elämänsä ensimmäisestä marjanpoimintareissusta.

Olimme sopineet, että kun työpäivä päättyy, hän soittaa serkkunsa laitteella Jokilaaksoon noutaakseni työläisen. 12 tunnin kuluttua lähdöstä aloin odotella soittoa, jota ei kuitenkaan kuulunut. Viimein koppasi Nukkumatti minut syleilyynsä ja vaivuin unten maille. Kunnes aamuyön tunteina puhelimeni pirinä herätti ja hain marjanpoimijan kotiin. 

Takana oli puolentoista tunnin ajomatka marjamättäille ja saman verran takaisin. Väliin mahtui 9 tuntia poimintaa ja 9 tuntia marjojen siivousta. 21 tunnin työpäivästä matkoineen saldo oli 10 kiloa tai litraa myyntikuntoista mustikkaa, joiden myymisestä Tata saanee maksimissaan 50 euroa. Siitä hän maksaa muun muassa osansa polttoainekuluista. Ehkä se jotenkin oudolla tavalla vääntäen on linjassa Phatthalungissa Tatan tekemän hierontatyön kanssa. Muut, mukana olleet kokeneet poimijat keräsivät samassa ajassa tuplamäärän. 

Niin kipeät olivat Tatan selkä ja jalat, joten 3 tunnin nukkumisen jälkeen hänestä ei ollut lähtijäksi aamulla uudelle reissulle. Ajatus kuitenkin oli ja elää, että huomenna taas.... Minä joka tämän osaltani mahdollistan, en osaa kuin ilmaista kunnioitukseni.