Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 8. marraskuuta 2022

Tuu muu

Bakun esikaupunkialueella on tulenpalvojien temppeli. Sen nimi Ateşgah tarkoittaa "tulen taloa", "tulen paikkaa". Ikiajoista asti paikalta on noussut maan päälle voimakas palava maakaasulähde, josta tuli kuuluisa pyhäkkö tulenpalvojien keskuudessa.

Kerran kävin siellä. Opas sanoi, että erityisen arvostettua oli istua samassa asennossa niin kauan, kunnes joku raaja rustottui liikkumattomaksi eikä ihminen enää pystynyt kävelemään. Joten toiset kantoivat hänet tarpeilleen sekä nukkumaan ja taas aamulla palvomaan tulta. Mitä kauemmin oli liikkumatta, käsi tai jalka määrätyssä asennossa, sitä arvostetumpi oli asema yhteisössä. Totta ja tarua, mutta ehkä eniten turisteille tarkoitettua, ajan patinoimaa jotain tai muuta hömppää.

Azerbaidzhanissa kuitenkin ensimmäisen kerran ajattelin ja oivalsin, että arvostetun aseman voi saada myös tekemättä mitään. Ehkä jo siellä, neljäkymmentä vuotta sitten määrittelin suuntaviivoja elämäni leppoistamisjaksolle, jos niistä pääsen osalliseksi. Ja pääsinhän minä, vaikka lähellä oli, etten kuollut sorvin ääreen.

Mutta vaikka oli haasteellista oppia ammatteja ja työntekoa, niin kovan, henkisen työn takana oli myös oppia olemaan jouten, tarpeeton sekä hyödytön, sillä olin kirjaimellisesti työnarkomaani. En siksi, että halusin tehdä työtä. Vaan siksi, että vain töissä koin olevani jotain, tarpeellinen ja hyödyllinen, joka oikeutti itselleni ylipäätään olemassaolon. Itsetuntoni ei ollut edes nolla, vaan jotain miinusmerkkistä.

Uutta lukua elämäni kirjassa olen lukenut nyt kuutisen viikkoa. Sen jakson olen jakanut Morakotin kanssa. Ensin Siaminlahden toisella puolella ja nyt Phatthalungin maakunnassa, rauhattoman etelän naapurissa. Vieläkään en ole törmännyt farangin näköiseenkään. Melkein yhtä harvinaista on yhtä onneton englanninkielitaito kuin omani.

Välillä tuleekin sovellettua. Aamuisin käymme skootterilla kilometrin, parin päässä aamupalalla, jonka sisällöstä en tuorekurkun palasia lukuunottamattä tiedä juuri mitään. Huomasin usein nuoren miehen, joka paistoi ritilällä pieniä lihanpaloja, mitkä kypsyttyä pujotti tikun varteen. Onnistuin selvittämään, että ne eivät ole porsasta, vaan lehmää tai nautaa, miten se sitten kuuluukaan ilmaista.

Niitä olen nyt syönyt joka aamu kaksi tikullista. Tilaaminen ei vaan oikein onnistunut. Kunnes kerran pidin yhdelle rouvalle kielitunnin ja talutin hänet hiilten päällä käristyvien lihanpalojen viereen. Sitten näytin toisella kädellä kahta sormea ja toisen käden yhdellä sormella syötäväksi haluamiani ja sanoin: "Tuu muu".  En tiedä mikä siinä oli niin hauskaa, sillä yksi jos toinen nauroi ja toisteli sanomaani. Nyt sitten pyydän lautaselleni mitä tahansa, se päättyy leveään hymyyn: "And tuu muu" 🙂.


Ei kommentteja: