Ystäväni Tornion Markku

Olen tuntunut Markun jo kauan, vaikken tiedäkään kuka lienee ensimmäisenä lisännyt hänen nimeensä sanan Tornion. Voi olla, että se on tarttunut Thaimaan vuosista, sillä täällä on tai on ollut Matti Myönteinen, Meri Markku, Tietokone Matti, Savu Seppo ja niin edelleen. 

Tapasimme ensimmäisen kerran vuosikymmeniä sitten Lapin portilla, Torniolaakson Suojapirtillä, jonka pihassa olin matkailuautollani yön, ehkä kaksikin. Taukoa yhteydenpidossa oli vuosikaudet, kunnes törmäsin Markkuun yllättäen Pattayan Jomtienilla. Siitä saakka on chattailtu ja nähty säännöllisesti. Hän on vaimonsa Areeratin kanssa pitänyt huolta myös Thaikodistamme ollessamme Suomessa.

Eräänkin kerran olemme istuneet yhdessä "Hyrsylän mutkassa, Raittiiden rannalla", jossa itsemme sekä toistemme lisäksi olemme parantaneet kaikkea taivaan ja maan väliltä. Elävänä mieleen palaa Markun alati hymyilevät kasvot: "Terve Jorma, istu tuohon, kanssasi on aina niin mukava jutella."

Kun viime keväänä lähdin Suomeen, jäi mies odottamaan lentoaan Jomtienin rantatuoliin auringon alle, kunnes tuli hänenkin vuoronsa. Luulen tällä erää viimeisen Facebook julkaisun olleen passimuodollisuuksien jälkeen Suvarnaphumin lentokentän kansainväliseltä puolelta. Kuvassa oli tyhjä lähtöaula ja alla Markun kirjoittama teksti: "Lähtöä vaille." Mutta sekunti elämässä voi muuttaa kaiken tai paljon. Tornion Markku sai masssiiivisen sydänkohtauksen ja suunta muuttui Suomen sijaan matkaksi sairaalaan.

Tänään, kuukausia tapahtuneen jälkeen olen jälleen Pattayalla ja pääsin tapaamaan ystävääni hoitokotiin Jomtienilla. Markku ei pysty puhumaan eikä liikkumaan enkä ole varma tunsiko hän minua. Mutta siitä olen varma, että vaimonsa Areeratin läsnäolon hän kokee ja tuntee. Sitä katselin kyyneleet silmissä, sillä jotain sanoinkuvaamattoman kaunista ja syvää on heidän rakkaudessaan.

Aikaisemmin jaoin toipumisesta hänen ei avoimilla Facebooksivuillaan videonpätkän Areeratin toivomuksesta. Mutta muut omaiset pahoittivat siitä mielensä. joten kunnioitan sitä enkä laita blogiinikaan kuvia edes hoitokodin yksityishuoneesta.

Kun ajelin Thaikotia kohti, oli mieleni haikea ja surullinen, sillä silmänräpäys voi tosiaan laittaa kaiken uuteen järjestykseen. Itselläni on mahdotonta tietää mitään siitä mitä ystäväni päässä liikkuu. Vai liikkuuko mitään mitä ymmärtäisin, vaikka tietäisinkin. Mutta sen tiedän, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Tai oikeastaan me molemmat, Markku ja minä olemme tienneet ja varsinkin uskoneet jo kauan, että toivoa ja elämää on senkin jälkeen.