Ainutlaatuinen sormukseni

Viime kesänä halusin olla vieraanvarainen kahdelle vieraalle naiselle. He veivät rahaa, mutta myös muistoja täynnä olevia korujani. Ehkä rakkain ja tärkein jäi. Se on isäni saama kultasormus syntymäpäivänään ensimmäiseltä vaimoltaan Ainolta jouluna 1944 ehkä rintamalle, ollessaan lomalla, kotonaan tai sotasairaalassa. Isäni oli silloin 29-vuotias enkä ollut itse vielä unelmissakaan.

Joskus juhlissa isäni käytti sormusta, kunnes sen mustasta kivestä lohkesi palanen. Jonka jälkeen sen paikka oli piirongin laatikossa, enkä tiedä mitä isäni toinen vaimo, äitini Annikki ajatteli siitä. Kun molemmat vanhempani olivat kuolleet, sormus jäi minulle ja jatkoi eloaan muiden joukossa lojuen. Silloin tällöin se pyörähti mielessäni ja joskus silmissänikin vielä viisi vuotta, kunnes tiesin mitä teen.

Itselläni oli tuttu, ehkä vähän kaverikin kelloseppä Vesa Sironen. Otin mukaani hopeisen sukuni rintamerkin, äitini ja isäni vihkisormukset sekä hänen saamansa lahjan 51 vuotta aiemmin ja menin Vesan juttusille. Halusin uudistaa sormuksen ja yhdistää siihen isäni molemmat, hänen aikuisikänsä tärkeimmät naiset. Kiven paikalle sulatettiin vanhempieni vihkisormukset ja keskelle upotettiin sukuni vaakuna.

Valmistuneen sormuksen annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 44 vuotta. Nykyisin siinä on kaksi kaiverrusta. "Ainolta 24.12.44" ja "Jorma 16.5.94". Tilaa on poikani Markon kaiverrukselle sen jälkeen, kun olen lähtenyt sinne minne sormuksia ei saa mukaan.

Muutakin säästyi rosvojen käsistä, joista saatan kirjoittaa huomenna tai joskus. Itselleni ei ole ehkä koskaan merkinnyt koruissa eniten miltä mikin näyttää. Vaan tärkeintä on tunne, joka on usein eniten pinnassa vihkisormuksissa. Niitä heitelläänkin nurkkiin, sillalta mereen ja milloin minnekin.