Osaomistuskoira Niilo on 11-vuotias

Kuin eilisen muistan päivän, kun haimme pienen pienen koiravauvan Haminasta pääkaupunkiseudun kupeeseen. Meitä oli neljä ja Niilosta tuli meidän kaikkien yhteinen koira. Jo alussa sillä oli kaksi kotia, jotka ovat vain lisääntyneet. Nykyisin niitä on neljä ja se viihtyy kaikissa, eikä koe olevansa usean asunnon loukussa. Niilo on siirtyessään kodista toiseen aina yhtä innokas lukemaan postin mitä reviirille on ilmestynyt sen poissa ollessa.

Lienee niin, että kotieläimillä täytyykin olla Suomessa omistaja toisin kuin ihmisillä. Näin lukenee rekisteritiedoissa, kun vastaavasti ihmisillä lukee samantapaisissa dokumenteissa, että vanhemmat ovat ne ja ne ja niin edelleen. Toisin on Thaimaan monella vapaalla koiralla, joille ei omistajaa löydy etsimälläkään varsinkaan, jos se näykkäisee farangilenkkeilijää reidestä. Tilanne on aivan toinen, jos turisti vastaavasti ajaa mopollaan sen päällä. Silloin saattaa löytyä etsimättä useampikin koiran isäntä tai emäntä, jotka kukin käsi ojossa pyytävät 1000 bahtia tai muuta summaa, kun ajoit koiramme yli.

Sen lisäksi, että silloin tällöin hukkaan itseni, kadottelen myös tavaroita. Toissapäivänä olin asettunut saunareissultani rentona sohvalle ja kiinnitin jossain vaiheessa huomiota oven kahvaan. Kotiavainten vieri ammotti tyhjyyttään, kun huomasin siitä puuttuvan yhteisen Zoomerimme avaimet. Etsin kodin ja etsin pihan, sillä jonnekin niille huudeille olin ne laittanut tai pudottanut, koska pyörällä olin tullut kotiin. Näin onnellisesti ei ole kaikilla, vaan luin kerran, että suurin yksittäinen syy vuokramopojen katoamisiin on, että farangivuokraaja ei muista minkä kuppilan eteen pyöränsä yöllä jätti 🤣🤣. 

Parin kerran etsintä ei tuottanut tulosta ja hetken täydellinen maailmani oli taas kerran pirstaleina. Kerrostalomme ulko-ovella levittelin käsiäni henkilökunnalle selitellen tapahtunutta onnettomalla kielutaidollani, vuoroin Zoomeria ja vuoroin kotiavaimia näytellen. Yht'äkkiä siistijätyttö alkaa tohkeissaan selittää jotain thaiksi, josta en ymmärrä puolta tavua. Jokin minussa kuitenkin ymmärsi täydellisesti, että hän sanoi löytäneensä avaimet maasta ja vieneensä ne ykköstalon receptioniin. Sinne hipsin ja hilpeästi hymyilevä nuori nainen tiskin takaa ojensi minulle avaimet. Siinä hetkessä kadottamani täydellinen maailma ympäröi minut uudelleen.