Pidän kirjoittamisesta

Kuten otsikossa mainitsen, pidän kirjoittamisesta. Sitä olen harrastanut aikuisiälläni neljäkymmentä vuotta, mutta suurin osa siitä on kadonnut bittiavaruuteen. Itse asiassa esimerkiksi kaikki Katulähetyksen ja Sininauhan 30 vuoden ajan päiväkirjat. En sitä juuri sure, vaikka joskus olisi mukava elää vuosia uudelleen työpäiväkirjoja lukemalla. Mutta sitä suren, ettei yksikään kouluaikojeni ainevihko ole tallessa.

Paperiseen muotoon ei kirjoittamaani ole juuri muutenkaan tallennettu, vaikka poikkeuksiakin on. Päivis esimerkiksi kirjoitti ja minä kuvitin yli kuukauden matkakotireissustamme Turkkiin päiväkirjan, josta teimme myös paperiversion. Sitä joku joskus edelleen kyselee, kuten matkastani Kolumbian katulasten luokse.

Viimeisestä, yhä jatkuvasta kymmenen vuoden sessiosta kirjoitin Päiviksen kanssa ehkä seitsemän vuotta vuoropäivin, jonka jälkeen olen jatkanut yksin. Ne ovat julkaistu kaikki netissä, joista saamme myös silloin tällöin palautetta. Säännöllisiä lukijoita lienee blogissani nykyisin jokunen monisorminen kourallinen, mutta kirjoittaisin, vaikkei olisi ainuttakaan.

Joistakin lukijoista tiedän jotain tai paljon, mutta pääosasta en mitään. Lukukertoja kaikkiaan kohta kymmeneen vuoteen mahtuu reippaasti yli puoli miljoonaa. Ammattibloggarille ja monelle muulle somemaailman kirjottajalle se on vähän, mutta minulle paljon. Suuri määrä ammattilaisellekin on kylläkin vuosikymmenen kestänyt, päivittäinen julkaiseminen samassa paikassa.

Reipas vuosi sitten luulin, että minusta tulee mutkan kautta isyyden lisäksi myös biologinen isä ja päätin kirjoittaa vuoden joka päivä kirjamaisesti, mutta blogimuotoisesti. Ajattelin saavani ainakin yhden lukijan ja teen myös paperikirjan silloin vielä syntymättömälle lapselle 9000 kilometrin päässä. Lapsi, joka sai nimen Jorma Goza Soini, syntyi kuten pitikin, mutta biologinen isyyteni rapisi sitä mukaa mitä lähemmäs syntymäajankohta tuli. Ehkä kirjoitan tästä jotain silloin, kun LJ, Little Jorma täyttää vuoden 21. lokakuuta.

Luulen, etten ole kovin hankala luonne itselleni enkä kovin monelle muullekaan. Mutta joillekin saatan olla ykköspiikkinä lihassa. He ovat lähes järjestään minulle tärkeitä ihmisiä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että hän tai he voivat sanoa tai tehdä minulle mitä vain. Kuten voivatkin, vaikka eivät pysty antamaan samoja oikeuksia minulle. Joten vaikka pärjään heidän matkassaan, he eivät pärjää kanssani. Joku ei tahdo puhua minulle lainkaan, joku ei siihen mielestään pysty ja joku kykenee viestittelemään vain jonkun sortin asiamiehen avulla. Silti metsä voi vastata, vaikka huutoa ei kuuluisi.

Joku saattaa lukea blogiani myös välillä ikävin ajatuksin. Mieli raksuttaen saisiko kirjoittamastani keskustelunaiheen vaikka oikeussaliin. Sekin sopii, sillä joskus on vain kaksi vaihtoehtoa. On sovittava tai itkettävä ja sovitettava. Vaikkakin luulen, että kaikista happamimmat pihlajanmarjat eivät ole aina omassa suussani, vaikken koskaan enää kirjoittaisi sanaakaan 😂.