Minuun kiristäminen ei pure millään sektorilla, sillä niin kaukana on aika, jolloin tein sitä mikä ei kestänyt päivän eikä minkään muunkaan valoa. Samalla kymmenen vuoden taipaleella opin myös kuinka pitää puolensa sekä sain ystäviä, joiden kanssa selviää moni sellainenkin pulma, johon ei virkavallasta ole apua.
Mutta on myös niitä, joita toivoisin saavani iholle tai edes jonkinlaiseen kosketukseen. Ihmisiä, joista minulla on hyviä muistoja ja joille jäi omaan mieleen jotain kaunista tai sen tapaista sanomatta. Ainutlaatuisten muistojen henkilöitä ikäänkuin odottaa ovansa taakse. Jotka eivät koskaan kuitenkaan tule soittamaan ovikelloa 😢.
Näitä ihmisiä päätin muutama vuosi sitten kaivella esiin aikani kuluksi ja sydämeni iloksi. Näin olen myös tehnyt. Tänään sain hyppysiini tai ainakin tiedon tytöstä, Piasta, poliisin tyttärestä Simonkylästä, jolle annoin ja sain ensi suudelmani.
Luokkaretkellä 60 vuotta sitten linja-autossa. Voi kuinka häntä silloin rakastinkaan. Tänään laitoin hänelle Messengerviestin, että kelpaisinko Facekaveriksi. Luulen, että hän ei vastaa eikä Facea käytä eikä ehkä Messengeriään, sillä niin vanhat olivat sivujen päivitykset.
Luokkaretkellä 60 vuotta sitten linja-autossa. Voi kuinka häntä silloin rakastinkaan. Tänään laitoin hänelle Messengerviestin, että kelpaisinko Facekaveriksi. Luulen, että hän ei vastaa eikä Facea käytä eikä ehkä Messengeriään, sillä niin vanhat olivat sivujen päivitykset.
Mutta sitten keksin jonkun uuden tavan. Sillä se ei ole aivan yksinkertaista. Jos minä hänet toivoisin niin sanotusti iholleni, saattaa hän olla asiasta mahdollisine puolisoineen eri mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti