80. vuosikymmen alkaa

Kuten joskus olen kirjoittanut, kirjoitan blogeja ensisijaisesti omaksi ilokseni tai vain purkaakseni mieltäni. Luen niitä myös vuosien jälkeen ja elän eletyn uudelleen.

Eiliseen päivääni kuului syntymäpäiväsauna pulahduksineen kohtuullisen virkistävässä Purolammessa. Sauna Jokilaaksossa  on, missäpä muualla kuin merikontissa.

Merkkipäiväni oli minulle kovin mieleinen ja koin kaiken eletyn sen arvoiseksi. Toki usein jää jotain kaipaamaan. Kaipasin sen läsnäoloa, josta olen leipänikin saanut puolet elämästäni. Sininauhaa ja Katulähetystä. Mutta myös poikaani, jo perheellistä aikuista miestä Markoa.

Ehkä hän on yksi kolmesta Don Quijotea vastaan taistelevasta tuulimyllystä, jotka eivät pärjää kanssani. Kuinka ollakaan, he kaikki ovat myös entisiä työntekijöitäni. Joista yksikään ei olisi saanut leipänsä päälle silavaa Sininauhasäätiöstä ilman minua. Itsekkäästi sanottu, mutta totta.

Arvaan ja ehkä tiedänkin, että blogiani he kuitenkin lukevat kaikki, sillä heillä ei ole vastaavasti elämääni porttikieltoa. Joten tässä sinulle Marko huomisen syntymäpäiväsi johdosta runsaasti onnea. Ja lapsenlapselleni, jo lähes teinille halaukset 💞.

Tämän kaiken korvasi erinomaisesti yllätysvierailulle tullut Virpi suurenmoisine perheineen. Joka hänkin on entinen työntekijäni.

Tai melkein. Hän nimittäin oli harjoittelujaksolla Jyväskylän Katulähetyksessä ja halusi töihin. Sanoin, että jes, kun hankit itse palkkarahasi. Näin hän teki, muttei ottanut työtä vastaan 😭🤣. Olen myös Virpin ja Kaapon superupean tyttären, Maarian kummi.

Saunan lämmetessä istutin myös omenapuun. En silti halua Eevaa antamaan minulle siitä omenaa.

Mutta toivon puulle pitkää ikää ja ehkä nimeän sen silti hyvän ja pahan tiedon puuksi.

Elämässäni, itseäni etsiessä on ollut aika, jolloin ei ollut huolta ja vielä vähemmän vastuuta huomisesta. Mutta se on ollut tärkeä jakso, sillä silloin olen eniten oppinut siitä mitä en halua.

Ehkä iloni on aina ollut enemmän pintaliitoa. Sillä jos jostain syystä minun olisi luovuttava kokemastani ilosta tai surusta, tietäisin hetkessä, että haluan jättää surun ja sen mukana tulleen tuskan itselleni. Naurut saisivat mennä.

Suru ja tuska ovat jotain hyvin aitoa minua. Tästä en juuri osaa muille puhua saati jakaa. Tai koen, etten tule ymmärretyksi. Mutta enhän ymmärrä usein itseänikään. En sitäkään, miksen sanonut tai en ainakaan muista sanoneeni äidilleni tai isälleni koskaan heidän eläessään rakastavani heitä 💞💞.