Köyhyys, avustaminen ja kateuden puute

päivis: Puhuttiin aamulla köyhyydestä. Lähinnä tämän aasialaisen pallonpuoliskon meille näyttäytyvästä köyhyydestä. Mietimme, että osa näkemästämme ei ole ollenkaan todellista köyhyyttä. Siinä uskossa saatamme (tarkoitan tällä meitä kaikkia, jotka enemmän tai vähemmän touhuamme köyhäinavun parissa) myös avustaa kohteita, joissa avun tarve ei ole läheskään suurin. Jäin miettimään täällä näkemääni ja kokemaani.

Olen oman "avustustyöni" kohdistanut lähinnä koiriin, mutta jonkinlainen käsitys on syntynyt myös ihmisten mahdollisesta avun tarpeesta. Luulen, että sitä löytyisi melkein mistä tahansa, mutta ehkä vaikeinta onkin nähdä, milloin apu menee niin sanotusti oikeaan kohteeseen. Ja siihenkin voi vielä esittää lisäkysymyksen, että miten apumme oikeasti auttaa.

Valtioiden ja järjestöjen jakaman kehitysavun tarkoituksena kun on auttaa ihmisiä niin, että avun ansiosta he pystyisivät auttamaan itse itseään. Äkkinäisiin katastrofeihin avun vieminen on tietysti asia erikseen. Silloin meidän parempiosaisten on syytä olla läsnä tässä ja nyt, että edes jotenkin päästään elämässä eteenpäin.

Olen paljon Jormaa kitsaampi antamaan seteliä sinne tai tänne. Kun sen teen, ajattelen vain, että sillä rahalla kyseinen köyhäksi tai muuten heikompiosaiseksi kokemani ihminen voi vaikka hankkia yhden ruoka-annoksen itselleen. Siihen ei täällä kovin suuria summia edes tarvita, mutta jollekin vaikkapa epätoivoisesti pieniä piparipusseja kauppaavalle apu voi kuitenkin olla tärkeä.

On tietysti myös selvästi avun tarpeessa olevia ihmisiä, usein pahasti vammautuneina syntyneinä, mutta jos he ovat "hyvällä kerjäyspaikalla", en ole ensimmäisenä ajattelemassa, että minun tehtäväni on auttaa. Kerjääjistä osalla on selvästi silmää valita paikkansa, johon asettua. Uskon silti, että heidän elämänsä on kovaa ja jokainen ansaittu seteli menee tarpeeseen. Rikastumaan kerjäämällä tuskin koskaan pääsee.

Thaimaassa suuri osa ihmisistä joutuu tulemaan toimeen äärimmäisen pienillä rahoilla. En tiedä, mikä täällä lasketaan köyhyysrajaksi vai onko sellaista edes määritelty. Usein vertaan omaa rahankäyttöäni tietoon, että tarjoilijalle voidaan maksaa 10 000 bahtia kuussa. Se jäi mieleen yhdestä näkemästäni englanninkielisestä työpaikkailmoituksesta. Tipit tietysti sen päälle, mutta niiden varaan tuskin kukaan voi elämäänsä rakentaa. Tai Thaimaassa ehkä voi helpommin kuin Suomessa, jossa tippien antaminen on suhteellisen harvinaista.

Joskus kun seuraan omia, kuukausittaisia menojani, saatan huokaista, että nyt olen jo kuluttanut sen verran kuin tarjoilija saa kuukausipalkkaa. Tämän hetken valuuttakurssilla laskettuna se on alle 270 euroa. Eikä tarjoilija varmaankaan edes kuulu tämän maan huono-osaisimpiin.

Elämä, jota mekin näemme ympärillämme, on sellaista, joka vaatii rahaa. Kaikkialle nousee toinen toistaan kalliimman näköisiä asuinrakennuksia ja hotelleja, yltäkylläisistä ostoskeskuksista puhumattakaan. Voin vain kuvitella, miltä pienellä palkallaan tai muilla tienesteillä kituuttava thaimaalainen siitä ajattelee. Vai kuvittelenko vain ymmärtäväni?

Hänkään ei taida kantaa huolta huomisesta.

Ehkä on ainakin niin, että meihin suomalaisiin verrattuna thaimaalaiset kantavat huomattavasti vähemmän huolta huomisesta kuin me. Meitähän, ihan järkevästi tosin, kannustetaan hankkimaan pankkitilille puskuria tai pahan päivän varaa. Jo pelkästään elämäntyylimme on sellainen, että yhä useampi haluaa sen tehdä.

Joskus ihmettelen, kun esimerkiksi Jorman Harrikka saa niin avoimia peukutuksia ja ihailua osakseen. Varsinkin niiltä, joilla pelkästään jokapäiväisen ruoan hankkiminen on täyden työn takana.

Epäilen, että köyhyydessäänkään thaimaalaiset eivät osaa olla edes kateellisia. Suomalaisesta se tietysti tuntuu lähes käsittämättömältä. Meillä kun kateus vie kalatkin vedestä, mitä se sitten tarkoittaakaan.