Filippiinit, osa 5

jormas: Kun asuu kuin minä, kulkee Condon käytävällä hieman rinta rottingilla ja vielä vähän pullistaakin. Mutta kun kuljen kuvan kujilla, niin mietin kuinka pienentäisin itseäni, että olisi vähemmän ja tulisi hyväksytyksi muunakin kuin rikkaana kummajaisena jostain kaukaa.

Mutta vielä en siellä kulkenut, joten päätin, että maksan jonkun köyhän kodin sähkölaskun. Ja siihen olisin tarvinnut apua, jota ei hevin siis Filippiineillä aikaansa viettäviltä maanmiehiltäni irronnut. Paitsi yhdeltä, joka oli yhden Facebook-ryhmän ylläpitäjä. Hän maksoi sähkölaskun pyynnöstäni, jonka summan siirsin hänen pankkitililleen Suomessa. Loppujen lopuksi sillä ei edes ole merkitystä mihin raha meni, sillä jokaisen on maksettava laskunsa eikös juu?

Äitinsä kautta kuitenkin jossain mutkassa törmäsin köyhän kodin yhteen lapseen, jonka syntymäpäiville lupasin mennä. En mennyt. Korvatakseni sen päätin järjestää hänelle syntymäpäiväjuhlat. Helppo juttu. Minä kielitaidottomana Suomessa ja hän Angeles Cityn Pampangissa 10 neliön kodissa äitinsä, isoäitinsä ja kahden sisaruksensa kanssa. Ja minuun nähden yhtä kielitaidottomana.
Mutta järjestin juhlat, josta jo yksin tulisi vähän rönsytellen kirja.

Olin niin otettu tästä onnistumisesta ja päätin lähteä katsomaan onko koko reippaan kymmenen vuoden ikäistä tyttöä olemassakaan. Lisäpotkua tuli jo aiemmin mainitulta maanmiehiltäni. Ja vähän muiltakin, jotka sanoivat minua maailmankansalaisen kokemuksella taas yhdeksi huijatuksi tulleeksi hyväuskoiseksi hölmöksi.

Jokainen ihminen on jollakin tavalla jonkun hyväksikäytön kohteena. Tiedän sen satavarmasti ja osaltani yritän pitää sen hanskassa ja niissä puitteissa, että lämiskäni kestää sen. Itseäni hölmöyteni ei sinällään häiritse, sillä arvio on aivan oikea. Sellainen minä olen. Hölmö ja hyväuskoinen. Joka sen ansiosta kävelee tällä hetkellä kymmenen kilometriä päivässä Angelesin katuja viettääkseen päivänsä mainitussa kylässä tai kai oikeastaan kaupunginosassa. Jota heihin nähden rahassa kylpevä suomalainen sanoisi isoksi slummiksi. Jota se ei ole. Köyhien koteja vain.

Ja moskeija kaiken sen keskellä, sillä joukossa on vähintäänkin moskeijallinen muslimeja. Mukava yksityiskohta katolisessa maassa. Sitäkin elämää seuraan ja yritän katsoa mitä tapahtuu, kun kahta vaille kolme joka iltapäivä raikaa ylistysjoiku yli peltikattojen ja kapeiden kujien jokaisessa sopessa. Kumman kello lienee väärässä? Muslimien vai minun.