jormas: Minulla on aina ollut koira. Joten pidän niistä, kuten voisi sanoa kaikista muistakin eläimistä. Tai ainakin hyväksyn niiden yhtäläisen oikeuden elämään kuten itsellänikin on. Punkeista hyttysiin ja paarmoista paskakärpäsiin.
Koirani ennen nykyistä Niiloa ovat kaikki olleet rotukoiria. Niilo onkin ensimmäinen meidän rotujenkoira. Sen isä on jackrusselin terrieri ja äiti tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta.
Olin jo pitkään ajatellut, että aika, jolloin koira asuu kanssani samassa taloudessa on ohi, koska en halua luopua matkustelusta ulkomailla enkä Thaimaan kodistamme.
Kunnes kerran jossakin keskustelussa tuli mieleeni, että sehän on nykyään kovin trendikästä osaomistaa sitä ja tätä. Mutta se ei vielä vienyt ajatusta satamaan, että omistaisin päiviksen, vaimoni kanssa koiran kahdestaan.
En nimittäin halunnut koiran olevan itsekkyyteni vuoksi vieraalla hoidossa. Tarvittiin siis toinen omistaja, joka omistaisi Niilosta toisen puolen. Heidän kanssa jakaisimme vastuun tasan fiftysixty, kuten Matti sanoo. Koiralla olisi kaksi kotia, joissa se viettää vuotensa tasan kummassakin erikseen sovittavin jaksoin.
Ja yhtä innokkaasti se lähtee korvalääkäriinkin, sillä sen se yhdistää asiaan vasta, kun eläinlääkäri avaa toimenpidehuoneen oven. Korva-sana sillä on kuitenkin inholistan ykkösenä, jonka se poimii ihmisten välisistä keskusteluistakin etsien pikaisesti piilopaikan.
Mutta miksi meillä on sitten monen rotukoiran jälkeen rotujenkoira? Muista Niilon emäntien ja isäntien motiiveista en sano mitään, mutta sanon yhden omistani.
Se on henkilökohtainen, yhden hengen vastaisku pentutehtailua vastaan, sillä rotujenkoiria ei juurikaan kukaan jalosta myytäväksi. Näin on myös katukoirien laita ja vastaavien kanssa, joita tuodaan Suomeenkin monesta maasta ympäri yhteistä palloamme. Jokainen Suomessa syntynyt tai sinne tuotu monirotuinen koira vie yhdeltä jalostetulta koiralta paikan. Siitä minä pidän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti