Eräänlainen nettikäytöksen pohjanoteeraus

jormas: "Jälleen kiva kirjoitus, kiitti". Näillä sanoilla joku kommentoi päiviksen eilistä blogia.

Tämä ei ole sellainen, eikä edes päiviksen kirjoittama, vaan suorastaan tympeä aiheeltaan, tympeä kirjoitettavaksi ja arvattavasti myös tympeä luettavaksi. Mutta kirjoitan sen silti.

Olen monipuolisesti sosiaalisessa mediassa ja osaan siellä halutessani käyttäytyä hyvin, huonosti tai hyvin huonosti. 

Ylläpidän monia foorumeita, joille yhteistä on avoimuus. Silläkin on hintansa. Pääsääntöisesti mennään hyvässä hengessä, mutta ei aina. Sillä mukaan mahtuu niitäkin, jotka voivat koko ajan huonosti ja ovat ottaneet tehtäväkseen pahoinvointinsa jakamisen. Ehkä oletuksena, että kyllä oma olo sillä korjaantuu. Mutta voin kokemuksesta sanoa, ettei korjaannu, vaan siitä tulee tapa. Pahoinvoinnista nimittäin. Päivästä päivään ja vuodesta toiseen.

Pahoinvoivia siedän ja usein huvitunkin, sillä alamittaisen älämölön poistaminen omalta foorumilta on kauimmillaankin vain napin painalluksen takana.

Mutta mistä moinen, tämänkertainen marmatukseni sitten? Kaikki sai alkunsa, kun jaoin paikallisen julkaisun rantojen tupakointikiellosta. Joka astui Jomtien-Pattayalla voimaan kuun alusta. Saatesanoiksi laitoin, "etten voi olla pahoillani".

Tästä eräs, arvatenkin jatkuvassa oikosulussa oleva poltti kääminsä. Ja sai lisää vettä kaikkea muuta kuin onnelliseen myllyynsä, kun sanoin poistavani asiattomat ja henkilökohtaisuuksiin menevät kommentit.

Kun olin tämän kyseiselle mielensäpahoittajalle tehnyt seitsemän kertaa, keräsi foliohattu tai profiilikuvasta päätellen sen näköinen,  lelunsa ja siirtyi puimaan seuraavaa siirtoaan yön yli.

Kun aamu koitti, oli yö tuonut uutta virtaa oikosulussa olevaan käämikasaan ja hän halusikin takaisin jäseneksi Jomtien Pattaya Beach -ryhmään ja lisäksi toiseenkin,  ylläpitämääni foorumiin.

Hyväksyin tietty molemmat pyynnöt, jos vaikka yön pimeys tai aamun valohoito olisi läpäissyt läpipääsemätöntä ja tuonut ripauksen järjen valoa. Tai tyhjyyteen sattuman. 

Mutta turha oli toive. Vailla täyttä ymmärrystä tai liikaa ymmärrystä oleva oli vienyt kaikki profiilitietonsa itseltäni piiloon, jonka turvin hän siirtyi toiselle foorumille jatkamaan parjauskampanjaansa.

Salatun profiilinsa vuoksi en tiennyt mitään, kunnes asiaan täysin sivullinen otti yhteyttä, jonka totuutensa ja pahan olonsa jakaja oli vetänyt mukaan liejuunsa. Että aionko tehdä jotain?

Ilman tätä perusteltua pyyntöä, olisin ehkä antanut miehen kiehua omassa liemessään hännystelijälaumansa kanssa.

Mutta lieteliejun keittäjän soppa oli jo kiehunut uudenkin ryhmän ylläpitäjien maljan yli ja he puhalsivat pelin poikki kaikkine keskusteluineen.

Mukana meni ainokainen "seli seli" -sanomiseni, joka ehti olla näkyvillä ehkä kymmenen minuuttia.

Eihän se reilua ollut, mutta ajattelin kuin simonkyläläinen ilotyttö aikoinaan. Että ei se mitään, jos kunnia menee, kun maine lisääntyy. 

Tuumasin, että kyllähän tämäkin ansioista käy, kun olen hankkinut sellaisen maineen vuodessa, että ylläpito joutuu poistamaan kaikki asiaan liittyvät keskusteluketjutkin, vaikken itse ole ehtinyt sanoa mitään.

Ehkä eniten ihmettelen tuntemattomia ihmisiä, jotka intoutuivat haukkumaan minua ja tekemisiäni, vaikka olen heille täysin vieras eivätkä he tiedä minusta kuin jotain netin välityksellä. 

Toisaalta sen ymmärränkin, sillä vaikka moni haluaisi kulkea omia polkujaan, vain harvasta on siihen. Mieluummin hiihdetään miehekkäästi valmista latua, vaikka se veisi suomeksi sanottuna sian tuotosten lietesäiliöstä lehmän tuotosten lietesäiliöön.

Mutta kuten alussa sanoin, itse aiheutetussa pahoinvoinnissa päivästä toiseen raahautuvat voin poistaa napinpainalluksella, mutta jotkut joutuvat jakamaan näiden kanssa jopa vuoteensa.

Mikä siinäkin lienee, että lähes järjestään nämä lelunsa kadottaneet ovat, ei ehkä miehiä, mutta miehen ikään ehtineitä, mutten tiedä mitä?