jormas: 50 vuotta sitten ja vähän myöhemminkin jätkäporukassa elvisteltiin kaadetuilla naisilla ja ryypyillä. Vaan toisin on tänään, rintaa laitetaan rottingille sairauksien ja lääkkeiden määrillä. Siihen voin vastata mainoksen nakinsyöjän tapaan, että "yheksän" joka päivä ja kalanmaksaöljykapselit sekä vitamiinit päälle. Näillä mennään taivalta tällä hetkellä eikä varsinkaan vähennyksiä ole näköpiirissä.
Mutta aloitetaan varpaista ja lopetetaan korvien väliin. Jokunen vuosi sitten vasemman isovarpaan seutu oli niin kipeä, ettei kävely kunnolla onnistunut. Mutta onneksi se oli vain kasvukipuja ja siihen kasvoi vaivasenluu. Pärjään sen kanssa, kuten kaikkien muidenkin vaivojeni. Kenkävalikoima pieneni, sillä yhä harvempi istuu jalkaan. Nykyisin ostan osan sen verran halpoja jalkineita, että raaskin leikellä ne jalkoihini sopiviksi.
Aikoinaan ja vielä nytkin pelailen muutakin kuin jätkänshakkia. Tennistä pelatessa meni polvesta kierukka tai mikä lieni, mutta viimein oli mentävä leikkaukseen. Hyvä puoli olisi monelle ollut pitkä sairasloma, jota en itse halunnut, sillä tein työkseni mistä pidin ja nilkutin työpaikalla enemmän tai vähemmän yhdellä jalalla. Piti nilkuttaa puolet kauemmin, kun en malttanut pysyä paikoillani. Thaikkulassa ja miksei muuallakin yhden jalan puuttuminen koiralta ei ole niin iso juttu, kun juokseminen hoituu hienosti kolmella jalallakin.
Väliin mahtui tuhka-, vesi- ja vihurirokot sekä angiina, josta jälkitautina tulehtuivat munuaiset. Vieläkin muistan lääkärin kuin eilisen, joka käveli taakseni ja sanoi, että nosta kädet ylös. Tein työtä käskettyä ja poppamies löi kämmensyrjillään takaa munuaisiin. Sattui niin, etten toista moista kipua muista, kun putosin polvilleni. Joten ymmärrän oikein hyvin osaomistuskoira-Niilon korvalääkärikammon.
Jossain vaiheessa vatsaankin tuli todennäköisesti koko loppuelämäni matkakumppani, joka äityi jonkinsorttiseksi vatsahaavaksi ja vatsakatariksi. Nykyisin siellä myllää refluksitauti tai jotain sinne päin. Mutta liian suuri outokumpu vaivoineen on pysynyt vuosia hanskassa ainakin kymmenen erilaisen lääkekokeilun jälkeen.
Kuvioihin kuului myös ratsastus Jessellä. Joka ei ollut ratsu- eikä ravi- vaan huvihevonen, jonka kanssa tein niityille syömämatkoja. Jesse söi ja minä Roope-koiran kanssa nautin elämästä. Kunnes putosin selästä, sillä en harrastanut aina satulaa, enkä kuolaimia. Katkesi solisluu, jota lääkäri ei leikannut. Joten toinen olkapää roikkuu toista alempana.
Kruununa riesojen joukossa on tällä hetkellä sepelvaltimotauti, jonka kanssa meinasi lähteä henki. Muttei lähtenyt, vaan olen selvinnyt kahden pallolaajennuksen jälkeen kymmenen vuotta oireettomana. Meilahden loistavan henkilökunnan lisäksi minut piti elämässä kiinni Päivis. Jonka touhuamista sydänvalvomossakin ympärilläni seurasin ja ajattelin, että tuohan rakastaa minua valtavasti enkä voi jättää sitä. Se oli ainut syy miksen ollut valmis kuolemaan.
Sepelvaltimotautikin tuli jäädäkseen ja tilaa sille teki vuosia jatkunut krooninen päänsärky, jolle minulla on kirjan verran lääkäreiden selityksiä ja erilaisia hoitoja akupunktiosta vahvoihin mömmöihin. Mikään ei auttanut. Paitsi sepelvaltimotauti tai sen lääkitys.
Koko kyseisen vaivapakettini mulkeroin on tähän saakka ollut vakuutusyhtiö Eurooppalainen tai Op-Pohjola, joka katkaisi minulta matkavakuutuksen kesken lystin, kun olen Thaimaassa. Sen mielestä on suurempi riski olla kaukomailla puoli vuotta kuin lentää välillä kuukaudeksi Suomeen ja sitten takaisin.
Sellainenkin erikoisuus on elämänmatkalle mahtunut, kun huomasin Hesarissa tarjottavan kallokuvausta roimalla alennuksella. Oli mentävä kun halvalla sai. Kävi ilmi, että olin saanut pari jonkin kokoista aivoinfarktia, joista en tiennyt mitään. Kuten en siitäkään, kun sanoivat Meilahdessa, että onhan täällä ollut sydäninfarkti aiemminkin.
Blogia en lopetakaan korvien väliin, sillä kirjoittaessa muistin rustottuneen pikkurillin, joka usein sojottaa suorana. Hyvää on tietty, ettei se ole keskisormi, sillä jokuhan voisi leipoa vielä lättyynkin, kun luulee että näyttelen sille sormea.
Mutta eniten Luojaani kiitän alkoholismista, jonka Hän salli tulla minuun. Sillä ilman sitä en olisi koskaan löytänyt itseäni siten miten nyt. Sen mukana on tullut myös iso kasa onnen eväitä, joita opettelen käyttämään yhä paremmin viimeiseen hengenvetoon.
Joten kun joskus olen viimeisellä pysäkillä valmiina lähtöön, voin huokaista sinne jonnekin: "Isä, lasketko ansioiksi, että aika loppuun olen käyttänyt majani, jonka minulle annoit. Että olisihan se aikamoista lahjojesi tuhlausta, jos jättäisen jälkeeni lähes uuden veroisen ruumiin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti