Koiraelämää

Sudet norkoilivat jo kauan ennen koiran kesyyntymistä ihmisten leirien lähettyvillä ruoan tähteitä kärkkyen. Samaan tapaan sudet elävät nykyisin Italiassa, missä ne paikoin tonkivat jätteitä tunkioilta. "Spagettisudet" ovatkin ottamassa ensi askeleita kohti kesyyntymistä.

Muinoin sudenpentuja otettiin leireihin lemmikeiksi, mutta niukkoina aikoina susia myös syötiin ja niiden taljasta tehtiin turkisvaatteita. Kotisusista oli hyötyä lisäksi ihmisten omien jätteiden syöjinä. Ne myös varoittivat ihmisiä leiriä lähestyvistä vieraista.

Tästä kaikesta voi olla aikaa reippaat 100 000 vuotta, mutta siellä jossakin ovat nykyisten koirien juuret. Tänä päivänä Thaimaassa esimerkiksi rakentajat asuvat peltihökkeliyhteisöissä ja ottavat koiria osin samoista syistä. Kun rakentajat lähtevät, koirat jäävät. Näin syntyy yhteisökoiria, jotka ovat tavallaan kodittomia, mutta joiden koti voi olla mopotaksikopilla, ruokakärryjen mukana, Seven Elevenin edessä ja niin edelleen.

Osa koirista villiintyy lähes täysin autioille tonteille eivätkä ne anna ihmisten koskettaa. Luottamus ne hylänneisiin ihmisiin on mennyt. Mutta jostakin on niidenkin ruokansa saatava.

Osa itsekkäistä turisteista kulkee bambukeppi kädessä ja on sitä mieltä, että kaikki irtokoirat pitäisi tappaa. Me vastaavasti kuulumme niihin, jotka kulkevat koiranruoka- ja rahapussi mukana. Ruokimme koiria, viemme joskus eläinlääkärille ja maksamme hoitoja ja sterilointeja. Tähän jobiin ei ole bambukepeillä rauhansa turvaajia näkynyt, vaan he jatkavat itsekästä, loputonta huiskimistaan.

Perinteisellä aamulenkillämme on muun muun muassa kaksi äitikoiraa, joilla molemmilla on kaksi pentua ruokittavana. Toinen yksinhuoltajaperhe asuu Seven Seas -kotimme vieressä autiolla tontilla ja toinen alueen toisella puolen aution autopesulan uumenissa.

Molemmat ovat oppineet tulemaan luoksemme vihellyksestä. Tänä aamuna ei kuitenkaan pesulan toinen pentu juossut luoksemme. Sen sijaan kuului vain hirveä parku ja itku. Että "olen täällä, mutta jalat eivät toimi, auttakaa joku!!"

Aikamme tuumasimme ja livahdimme aidan raosta pennun luokse. Päivis koppasi pennun syliinsä ja veimme sen jo osin tutuksi tulleelle, naapurissa olevalle eläinklinikalle. Siellä se sai nesteytystä sekä pari piikkiä, muttei voinut jäädä sinne, sillä mahdollinen infektio olisi voinut tarttua muihin eläimiin.

Niinpä hain moottoripyöräni ja pienen pieni koiranpentu, joka oli jo saanut elämöintinsä ansiosta Päivikseltä nimen Cry, matkasi pyörän satulassa  välissämme Meowin luokse pyyhkeeseen käärittynä. Siellä ei koira-apuhoitajista ollut pulaa. Tästä tarinasta on taatusti toinenkin osa tulossa.