Kuvat hukassa

päivis: Ennen valokuvien säilyttäminen oli yksinkertaista: kaikki kuvat liimattiin valokuvakansioon, joita perheessä saattoi olla yksi tai kaksi. Joskus tietysti useampiakin. Tai jos kuvia ei viitsitty laittaa kansioihin, niitä löytyi jostain kaapista mahdollisesti kenkälaatikollinen.

Kun hankin ensimmäisen kamerani, olin alle kaksikymppinen. Joitakin vuosia myöhemmin ostin hyvän järjestelmäkameran. Silloin kuvat oli tapana laittaa muovitarkuissa kansioihin. Useimmat 1970-luvun valokuvat menettivät alkuperäiset värinsä muutamassa vuodessa.

Sen ajan kameroissa oli filmirullat, joten kuvatessa kannatti olla tarkkana, ettei joutuisi maksamaan epäkuranteista valokuvista. Monista varsinkin 1980-luvulla kuvaamistani rullista minulla on edelleen tallella myös kehitetyt filmit.

Olin Keskisuomalaisen kotimaan toimituksessa töissä, kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi digitaalisesta valokuvaamisesta. Talon valokuvaajilla oli ainakin yksi sellainen kamera käytössään. Sen jälkeen ei varmaan mennyt kovinkaan monta vuotta, kun digikuvaaminen alkoi olla jo kaikkien ihmisten saavutettavissa. Itse kyllä käytin vanhaa järjestelmäkameraani aina 2000-luvun alkuun asti.

Aika monta vuotta taisi kuitenkin mennä siihen, että kamerat tulivat myös puhelimiin. Kännykkäkameroiden kehitys on ollut melkoisen huimaa. Jokainen on nykyään valokuvaaja. Kuvia räpsitään asiasta kuin asiasta. Enää ei tarvitse olla kyse tärkeästä perhejuhlasta, jotta tilanne voidaan tallentaa kameralla.

Kuvaamisen helppouden seurauksena valokuvista on tullut jo vähän liiankin arkipäiviäisiä asioita. Ja kun kuvat eivät enää oikein mahdu kameroihin, tietokoneille, eivätkä muistitikuillekaan, niiden voi antaa mennä pilveen.

Omat pilvikokemukseni eivät ole pelkästään myönteisiä. Kun pari vuotta sitten puhelimeni hajosi, eivät uuteen puhelimeen ottamani kuvat enää osanneetkaan tallentua samaiseen pilveen. Puhelimen muistissa niitä taas alkoi olla niin paljon, ettei niiden siirtämistä esimerkiksi tietokoneelle jaksanut ajatellakaan. Luulen, että siinä yhteydessä melkoinen määrä kuvaamaani materiaalia häipyy taivaan tuuliin, ei mihinkään pilveen.

Nyt kun aloitan uusien laitteiden, puhelimen ja tietokoneen hallintaa, toivon, että kuvani eivät jatkossa olisi enää hukassa. Luulen, että nyt alan viimein jo ymmärtääkin tuota pilveen kopioitumista. Mutta pilvien logiikkaa en silti vieläkään ymmärrä. Mieluinen yllätys oli kuitenkin, kun löysin omalta uudelta tietokoneeltani Jorman tunnusten takaa vuosikausien ajalta Jorman, mutta myös minun ottamia valokuvia. Tuossa tekstin lomassa on muutama tuosta pilvestä löytyneitä kuviamme, joita en nyt sen enempää lähde selittelemään.