jormas: Jokilaaksossa on joen toisella puolella 10-20 mehiläispönttöä ja -yhdyskuntaa. Viime talvena, kun ne kaikki nukkuivat, kävin hyötykoira-Niilon kanssa tutkimassa ne perinjuurin. Tai minä seisoin ja katselin ja Niilo tutki. Välillä se oli pää kallellaan ja korva kiinni mehiläispöntön seinässä. Pää keikkui puolelta toiselle aivan kuin se olisi kuullut jotain. Mielestään surinaa tai mitä lienee. Tai ei mitään.
Minulla oli lapsuudenkodissani myös mehiläisiä. Siellä opin niitä, jos en vihaamaan niin en kyllä rakastamaankaan. Tiesin kuitenkin niiden elämästä aika tavalla. Kuten sen, että niiden hunajanhakumatkan aikana ei tarvinnut suuaukkoa paljoa kääntää, kun ne eivät enää osanneet kotiinsa lastinsa kanssa. Hunajaa ne keräsivät kuuden kilometrin säteeltä. Kun Jokilaaksossa on Himalajan jättipalsameja aika tavalla, on niiden kukka jotenkin suosiossa niin mehiläisille kuin muillekin hunajankerääjille ja sekä pölyttäjille. Senkin opin, että kuningataräiti ei saa pitää kotiaan kun yhden kesän. Sillä seuraavana kesänä syntynyt nuori ja kaunis kuningatar laittaa äitinsä mieron tielle laumoineen. Nykyisin pidän mehiläisiä ystävinäni ja käytän niiden keräämää hunajaa muun muassa kahvini makeuttamiseen.
Lapsuudenkodissani kesäisin, kun muut lapset aamulla olivat innoissaan aurinkopäivästä, oli se minulle pääsääntöisesti murheen aamu. Minä odotin sadepäivää aina kun isä oli töissä. Sillä tehtäväni oli huolehtia mehiläisparvesta, jos sellainen lähti pesästä. Koskaan sateella ei niin käynyt, mutta aurinkokeleillä kylläkin senkin edestä. Silloin oli kaksi vaihtoehtoa. Joko seurata minne parvi laskeutuu ja kastella sitä iltaan saakka kastelukannulla, kunnes isäni tuli töistä tai sitten pyydystää parvi itse pienen omenalaatikon kokoiseen, vaneriseen pyydykseen. Tai oli kolmaskin vaihtoehto. Jättää molemmat vaihtoehdot käyttämättä ja saada selkäsauna. Kun muut kakarat iloitsivat aurinkoisesta kesäpäivästä, minä istuin kotona ja odotin lähteekö parvi jostakin pesästä vai ei. Ja jos isällä oli huomenna työpäivä, toivoin sadesäätä.
Toinen inhotuksen aihe oli piharakennuksen ylisillä, peltikaton alla tapahtuva hunajanlinkous. Jossa oli taatusti kuuma. Isä tarkkaili vieressä milloin mitäkin ja minä veivasin käsikäyttöistä hunajalinkoa. Silloin tuntui, että tuntitolkulla. Ja jos en veivannut linkoa, vaivasin tahkoa, joka sekin oli käsikäyttöinen. Usein tuntui siltä, että teroitettavaa oli jatkuvasti ja paljon viikatteista lähtien. Ja jos en tehnyt näitä, oli perunanmultausta. Ja jos ei sitä, niin sitten marjanpoimintaa tai heinien haravointia. Ja vielä syksyllä perunannostoakin.
Joskus koin, että kotini oli loputon työleiri ja naapurien lasten ei tarvinnut tehdä mitään. Mutta eihän se niin ollut. Kun koulussa laulettiin Suvivirsi, tuntui, että päivieni määrä on rajaton, kesä ei lopu koskaan ja aurinko paistoi aina. Eikä koskaan kesällä ollut niin kylmä kuin tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti