Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Kateus ei vie tuhkiakaan rikkaan pesästä

jormas: Syntymäkotini on Tuusulassa, Korpintiellä, joka ei lähes 70 vuotta sitten ollut minkään niminen tie. Naapureinani oli muun muassa Karjalan evakoita, joita näin jälkeen päin ajatellen isäni ei tainnut pitää samanlaisina suomalaisina kuin itseään. Ymmärrän ja en ymmärrä. Enkä tietysti voikaan, sillä en ollut isäni lailla laittamassa Suomen rajoilla itänaapuria kuriin enkä liioin rakentamassa Suur-Suomea. En siis esimerkiksi tiedä kuinka itärajalla asuneet karjalaiset kohtelivat kaikilta osin suomalaisia sotilaita.

Joka tapauksessa isällä ei ollut lämpimiä välejä kaikkiin naapureihin, jonka johdosta sain naapureiden lapsilta vuosikaudet kuulla olevani "kapiaisen kakara". Kärsin siitä suunnattomasti, josta en voinut puhua edes isälleni. Sillä muutekin isäni joskus yltyi nimityksen aidan yli kuultuaan ajamaan naapurin "ryssien kakaroita" takaa. Ja antoi selkään, jos kiinni sai. Laskun siitä maksoin minä, kun taas oltiin kakaroiden kesken.

Lapsuudesta on joitakin asioita, jotka ovat olleet niin kipeitä, etten ole pystynyt puhumaan niistä muille koskaan aikaisemmin. Joskus ehkä lähes 60 vuotta sitten Perä-Hyrylässä pelasimme monesti jalkapalloa. Kerran pienenä poikana otin pallon isojen poikien tapaan niin sanotusti pääpotkuna vastaan. Sattui niin pirusti, että sitä muistellessa näin tähtiä vieläkin. Yksi vanhempi poika kysyi, kun istuin pää pyörryksissä kentälle, että sattuiko. Tähän sanoin urheasti, että ei, kun minulla on puupää. Ja kun tämä huvitti vointiani kysynyttä poikaa, kiersin kertomassa saman kaikille. Ja kannoin puupää-nimeä monta kymmentä vuotta. Tästäkin kärsin suunnattomasti. Vieläkin kirpaisee, kun joku muistaa nimityksen.

Kaikkinensa nämä lienevät syitä, miksi itsetuntoni oli onnettoman repaleinen. Tiesin luissa ja ytimissä miltä tuntuu kokea olevansa erilainen, vaikka ei haluasi. Tästä kaikesta on kasvanut kuitenkin kelpo aikuinen ja ymmärrän minkälaisen yksinäisyyden kanssa elää ihminen, joka joutuu kulkemaan omia polkuja, vaikka ei haluaisi.

Muistan kuudenkymmen vuoden takaa Tuusulan kirkkoa vastapäätä olevasta koulusta mustalais-Leenan, joksi häntä kaikki kutsuivat. Kuljin usein hänen kanssaan koulumatkat vain siitä syytä, että kukaan muu ei halunnut niin tehdä. Minulle on aina ollut luontaista kulkea siellä, missä on syrjäytyneitä ja syrjäytymistä.

Olen helpommin kelvannut rinnalla kulkijaksi sinne, missä on aineellinen kurjuus. Kuin sinne missä maallista on siunaantunut vaikka muillekin jaettavaksi. Tosin siinäkin joukossa olen kulkenut ja kuljen edelleenkin. Usein rikasta miestä ja köyhää Jormasta yhdistää alkoholi. Rikkaan liika juominen ja minun juomattomuuteni.

Toissapäivänä katselin MOT-ohjelmassa Juhani Sjöblomin julkisen ruoskimisen. Olin surullinen, mutta myös ylpeä itsestäni, että uskallan julkisesti olla hänen kanssaan samaakin mieltä. Ehkä jotain muutakin, sillä myöskään rikas tai kuuluisa ei voi olla koskaan kuten muut. Vaan hänkin on syrjäytynyt ja kulkee syrjäytymisen kehällä kuten minäkin. Hän toisella laidalla ja minä toisella.

Vaikka en hallitsevana ominaisuutenani pidäkään katsella muita ihmisiä pitkin nenän vartta, tässä asiassa teen niin. Halveksin tapaa, millä ihmiset kohtelevat ketä tahansa, jolla on jotain muita enemmän, mutta joka ei ole ottanut  siitä mitään minulta.

Ei kommentteja: