Jokilaakso on muistoja täynnä

jormas: päivis kirjoitti eilen merikonttikotivieraistamme, joiden tapaaminen ja keskustelut olivat viikon parasta antia. On mukava kertoa tavastamme asua ja elää, kun kuulemassa on innostuneita korvia. Koinkin, että he olivat kiinnostuneita meistä yhtä paljon kuin tavastamme asua.

Jotenkin olen niin tottunut itseeni, että sitä ei aina huomaa olevansa monella tavalla oman tiensä kulkija. Kuten tietysti jokainen ihminen ja eläinkin. Ehkä eroa tulee siitä, että ensimmäisistä vankkureista on paras näköala. Välillä se on yksinäisen ihmisen yksinäistä puuhaa, sillä rinnalla kulkijoita, saati vastaantulijoita ei ole siellä missä kukaan ei ole aiemmin kulkenut. Me kaikki kuljemme elämän polkuja tavallamme, mutta liian harva talloo uusia väyliä.

Joskus kun kaikesta eletystä kertoilee, muistuu mieleen monta mukavaa muistoa. Kuinka valvoimme toistemme kainaloissa kesäöitä ainoan Jokilaakson rakennuksen, kodan penkillä ja kuuntelimme Sävelradiota. Iloitsimme toisistamme ja ihmettelimme elämisen vaikeutta, mutta myös sitä kuinka vähän tarvitaan onnenhetkeen.

Ilman Veikko Simunaniemeä ja yhteistyötä Järvenpään Mestariasuntojen kanssa, meillä ei olisi Dukotia

Nyt on Jokilaaksossa rakennuksia paljon enemmän, kuten myös muistoja. Jotkut ikävätkin asiat aika patinoi ja muuttaa kauniiksi muistoiksi. Enää en sure verovelkoja paossa ollutta yrittäjää, joka asui kokonaisen kesän karhua (vero) paossa kodassamme. Enkä muistele pahalla nuoria, jotka murtautuivat kotaan makkaranpaistoon ja jättivät puoli-ilkeän tai ainakin vahingoniloisen kiitoslapun jälkeensä. Armon ovat saaneet myös varkaat, jotka veivät kaiken mielestään arvokkaan patalapusta ja pölynimuriin. Muistelen joskus saaneeni kiinnikin jonkun pahantekijän ja tai paikkojen rikkojan. Hengissä ovat nekin päässeet kuka minnekin syntejään katumaan.

Monenlaista kulkijaa on vuosien saatossa pihaamme ja sen läpi ilmestynyt. Joskus itsekkäitäkin, jotka sadatellen kulkevat ikkunamme alta, että tästä olen kulkenut jo monta kymmentä vuotta ja kuljen edelleen. Joskus näistä hiillyn ja minulla on heitä varten mitä erilaisimpia takaisinmaksuvälineitä, joista osasta kerron muille ja osasta en. Niillä keinoilla on joku vantaalainen hakenut maillemme tuomansa roskakuorman pois ja vienyt kaupanpäällisiksi meidänkin roskat. Joku yrittäjä oltuaan samalla asialla on käynyt maksamassa roskiensa tuonnit. Ja kukka-amppelin anastaja on tuonut amppelimme takaisin.

Omassa maailmassa olen pyrkinyt armahtamaan kaikki. Tosin itsekkäistä syistä, sillä uskon, että anteeksiantamattomin sydämin ei ole asiaa taivaanrannan ylisille. Sinällään anteeksiantaminen on helppoa, jos kykenee mittaamaan samalla astialla kuin on itselleen mitannut varsinkin nuoruuden aikoina, jolloin koko muu maailma oli väärässä ja vain minä oikeassa.