Minä uskon Jumalaan

jormas: Minusta ei ole koskaan ollut Jumalan kieltäjäksi. Ei minkäänlaisen. Minun ihmiseni on siihen aivan liian pieni ja tietämätön. Miten hän, joka ei osaa edes selittää miksi kirjosieppo osaa muuttomatkaltaan talven jälkeen takaisin pihapönttöömme, osaisi neuvoa tien taivaaseen? Olen usein taivastellutkin mielestään tosiuskovaisten ja -uskomattomien osakseen saamaa käsittämätöntä viisautta. Jolla he vakuuttavat, että Jumala on tai Jumalaa ei ole.

Kun lähdin  aikoinaan etsimään omalle korkeammalle voimalleni persoonallista Jumalaa, törmäsin Vapahtajaan ja ryöväreihin ristillä. Siis meikäläisiin. Joista toinen ilkkui Messiaalle, että hoida nyt meidät täältä alas, jos olet se tai hän mitä olet suureen ääneen ympäri maata toitottanut. Tähän konna toiselta puolen sanoi, että pidä nyt hieman pienempää suuta, sillä me olemme täällä kuitenkin omasta syystä. Ja kääntyi Jeesuksen puoleen sanoen, että muista minua, kun olet uudessa kodissasi. Niin vähän tarvittiin iankaikkiseen elämään ja kuitenkin kaikki.

Tämä veti minua puoleeni. Niin pieni olin uskossani, että kun sain Kirkon taskukalenterin, peitin tekstin tarralla, että ihmiset eivät pilkkaisi minua orastavan uskoni vuoksi. Tarrassa luki: "Selvänä olet symppis". En siis kieltänyt Jumalaa Pietarin lailla hänen pelätessään henkensä vuoksi vaan siksi, että minua ei pilkattaisi.

Minua veti myös puoleensa Jyväskylän Kaupunkiseurakunnan työntekijöiden elämä viran takana,  jota pääsin kurkkaamaan, kun minut kutsuttiin seurakuntaan töihin sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuella kolmeksi kuukaudeksi. Koin suurena rakkauden osoituksena, että minut kutsuttiin peitetyn kalenterini kanssa seurakuntayhteyteen vaatimatta minulta mitään. Edes uskoa saati uskontunnustusta.

Siellä huomasin, että työtekijät olivat aivan yhtä ahneita tai antavaisia kuin muutkin, yhtä katkeria ja rakastavaisia kuin muutkin, yhtä häikäilemättömiä jne. Mutta heillä oli yksi ero minuun nähden. Kun he olivat elämänsä kanssa täydellisessä umpikujassa, heidän mahdollisuutensa vasta aukesivat. Tästä en ollut koskaan ollut osallinen. He ristivät kätensä ja sanoivat: "Auta Herra".

Uskoni on pientä, mutta uskon sen olevan Luojalleni sopivaa. Pienenä poikana äitini istui usein iltaisin vuoteeni reunalle ja rukoilimme iltarukouksen: "Levolle lasken Luojani, armias ole Suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi,"

Ja kun tätä olin pyytänyt, Nukku-Matti toi vaivattomasti kuormallisen unihiekkaa silmiini. Nukahdin monesti täysin tietoisena, että ehkä en aamulla herää. Mutta olen taivaassa ja kaikki on silloinkin hyvin. Kun nyt aikuisena joskus illalla pohdin kuolemaa, pysyy unihiekka tuntikausia kaukana silmistäni. Olen kadottanut lapsen uskoni, jota kaipaan usein. Koskaan en ole ollut niin varma oikeasta taivastiestä kuin lapsena. Siihen tarvittiin niin vähän ja kuitenkin kaikki.

Kun näistä oman yksinkertaisen uskoni saloista yritän somessa tai muualla muille puhua, ovat minulle ennen niin rakkaat ihmiset menneet jonnekin omia polkujaan. Jonnekin minne en edes tahdo heitä seurata. Ennen kuin huomaankaan, olen Isän rakkauksineni tullut heidän joukossaan tuomituksi tuonelaan pelkästään seurakuntani tai mielipiteitteni vuoksi. He tietävät ja minä en, kun ennen tiesimme molemmat emmekä kumpikaan. Nyt vain he tietävät ja minä vain uskon.

Ihmiset, joille voin ennen puhua pienen ihmisen pienestä uskosta ovat menneet jonnekin suurten viisauksien lähteille, joissa puhutaan kristinuskon merkityksestä milloin mihinkin suureen, maailmoja syleilevään asiaan. Heistä on tullut kirjanoppineita. On hyvin lohdullista olla tässä asiassa samassa joukossa kuin Jeesuskin. Kavahtamassa kirjanoppineita.

Minä en juuri sille perusta onko itsetuntoni hyvä vaiko huono. Ikä on sen sijaan tuonut eheyttä ja saan sieltä voimaa, että minulla on varaa olla heikko. Minulla ei enää olekaan ainutta totuutta, vaan muutkin voivat olla oikeassa, vaikka ovatkin eri mieltä kanssani.  Minulla on vain oma uskoni ja Luojani, johon turvaan tosin aivan liian harvoin.

Yksi asia Jumalani monissa kasvoissa minua vaivaa. Miksi hän on avannut minulle rakkautensa kasvot niin, että uskon kaikilla olevan vielä portillakin mahdollista päästä sisään "taivaanrannan ylisille"? Miksi uskon, että Hän ei ole luonut ihmistä tuomitsemaan toista? Ja miksi Hän on niin monelle näyttänyt kasvojensa sen puolen, että he toivottavat minut ja monet muut manan maille?

Jotenkin on surullista ja masentavaakin ajatella omaa iankaikkisuutta porukassa, jonka itse toivotan tervetulleeksi samaan paikkaan kanssani. Mutta mielestäni Luojalta anastamalla valtakirjalla he ovat sitä mieltä, että jos en tapojani muuta, en ole tervetullut eivätkä ovet minulle aukea.