Joulu ja yksinäisyys

jormas: Joulu varsinkin ennen, oli yksinäisen ihmisen vuoden yksinäisin päivä. Kaikessa kauneudessaan surullinen ja haikea. Muistan, kun useanakin jouluaattoyönä tallasin kotikyläni raitteja ja ajattelin ihmisten, perheiden jouluaaton viettoa kotiensa ikkunavalojen takana. Koin, että minulla ei ole ketään. Ei varsinkaan ainoatakaan, jonka luokse mennä. Kaikki yleisölle tarkoitetut paikat, baarit ja ravintolat olivat kiinni ja loistivat pimeyttään. Yksinäisyyttäni korosti, että  alkuaattoillasta olin monien vuosien ajan toiminut joulupukkina monessa kodissa. Vienyt osaltani perheisiin joulun tunnelmaa ja aaton onnea. Varsinkin lapsille. Jouluna ei ollut sopivaa mennä kenenkään luokse, ei varsinkaan ilman kutsua.

Mutta silti joulu on ja oli kaunis ja ainutlaatuinen tunnelmineen. Monta vuotta aattoni ainut ystäväni oli viinapullo, jota tyhjensin omassa tarpeettomuudessani ja yksinäisyydessäni. Muistelen, että jouluaatto oli ainut päivä tai oikeastaan ilta, jolloin toivoin, että sammuisin mahdollisimman pian ja pääsisin jonnekin pakoon yksinäisyyttäni.

Olen kuitenkin aina pitänyt joulusta, varsinkin sen odotuksesta, tohinoista ja aaton tunnelmista. Jyväskylässä ollessani kuului jouluaattooni usein, että olin ostanut parisenkymmentä kukkaa tai muuta pientä lahjaa, jotka aattoiltana jaoin koteihin tai asuntoihin, joihin ajattelin, että ei ehkä muuten tule lainkaan joulun tunnelmaa. Halusin jakaa omasta joulumielestäni jotain. Lähes poikkeuksetta kodeissa, joihin joulutunnelmaa vein, aikani poikani Markon kanssa, oli ainut seuralainen viinapullo. Aivan erityisesti muistan yhden vanhan miehen, jolla oli jouluna elossa kärpänen. Siitä sanoi huolehtivansa, sillä sanoi puhuvansa ja sen sanoi olevan ainoan elävän olennon, joka hänestä välitti.

Monta vuotta traditioihini kuului myös Jyväskylässä Roninmäen kaatopaikalla käynti. Sielläkin asui jokunen ihminen. Aivan erityisesti muistan, muistaakseni Kariniemen Veijon, joka odotti joka vuosi Pesosen Veijoa ja minua aattona koijaansa, pöydällä virsikirja. Minusta Veijojen ja minun laulama virsi 21, "Enkeli taivaan lausui näin" kaatopaikan illassa tai yössä tähtitaivaan alla, oli maailman kaunein kuoroesitys.

Vaikka nykyisin on järjestetty yksinäisille monenkin laista joulunviettomahdollisuutta, niin niiden päätyttyä ja hiljennyttyä, monen yksinelävän ja asuvan ainoaksi aattoyön seuralaiseksi palaa yksinäisyys. Mutta tänään olen ehkä löytänyt itseäni sen verran enemmän ja koen, että välillä on oikein hyvä olla yksin. Mutta vaikka ihmisen voi ollakin oikein hyvää olla ja elää elämäänsä yksin, on liiallinen yksinäisyys ole hyvä asia. Varsinkaan jos se ei ole itse valittua. Itsensä kanssa on hyvä hiljentyä Luojansa eteen silloin tällöin. Millaisena sen itseään suuremman sitten kokeekin. Siinä aattoyön hiljaisuudessa vai katsoa taivaalle ja kysyä Linnunradan ylisiltä tai sen takaa, että kuka olen, miksi olen ja minne menen.