Syysrastien tietokilpailun kiertopalkintotaulu matkustaa toisen kerran vuodeksi Kissan-Kellon päiväkeskukseen Kellokoskelle |
En siis kuulu niihin, jotka ovat kutsumuksekseen ja tehtäväkseen saaneet toisten muuttamisen jalon taidon. Minulla sen sijaan kaikki sen tapaiseen tarkoitettu puhti menee itseni muuttamiseen, jossa siinäkin onnistun perin huonosti.
Mutta Syysrasteilla kun oltiin kolme päivää ja kaksi yötä, niin siellä saa oikein oivan annoksen jotakin itseäni suurempaa, jossa riittääkin märehtimistä toviksi jos toiseksi.
Yhtä tai oikeastaan kahta omalle mielelleni tärkeää kysymystä siellä kyselin ja esittelin muillekin, mutta vastausten osalta anti jäi laihansorttiseksi. Ymmärtäväisiä nyökytyksiä sekä hymistyksiä sain osakseni ja siinä kaikki.
Ensimmäinen pohdiskeluni liittyi käsitykseeni, että pitääkö meitä tällä telluksella elämässä kiinni enemmänkin epäusko eikä suinkaan usko. Sillä ajattelen, että jos taivaspaikka on itse kullekin tai edes jollekin aivan varma, niin mitä väliä sillä silloin on milloin täältä iankaikkisuuden rinnalla silmänräpäyksen kestävästä elämästä lähdetään? Joten minäpä, ja luulen, että lailla on monen muunkin laita, koska en ole ollenkaan halukas lähtemään tästä ja nyt, sillä entäpä jos kaikki loppuukin viimeiseen maalliseen sydämenlyöntiin ja minulla ei olekaan iankaikkista elämää jossakin eikä myöskään missään?
Toinen mieleen noussut kysymys oli, että jos sielunvihollista, joka laittoi Aatamin ja Eevan syömään kielletyn hedelmän, ei olisi ollut olemassa lainkaan, niin miten meistä siinä tapauksessa olisi tullut Vapahtajamme tuntijoita, kun Taivaan Isän ei olisi tarvinnutkaan lähettääkään ainutta Poikaansa joukkoomme kuolemaan ihmisen kuolema, jolla Hän sovittu syntimme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti