Onko kaikki paitsi kaikki turhaa?

jormas: päivis pohdiskeli eilen pääkaupunkiseutua kiireettömämpää elämänmenoa Jyväskylässä. Itsekin pohdin kiirettä ja turhan tekemistä silloin tällöin. Että mitä merkityksellistä olen saanut aikaan kiireellä? Tai loppujen lopuksi muutenkaan. Onnen ja tarpeellisen olemuksesta olen kirjoittanutkin katsellessani Niilo-koiran ja muiden eläinten touhuja. Että mitä tarvitaan onneen? Näyttääkin siltä, että kun on ravintoa, niin siinä on yksilön onnen ydin. Oli korvien välissä ihmisen ymmärrystä tai ei. Jälkikasvua pitää useimpien tehdä ja tietty aikansa huolehtia, kun sen aika on. Ja puolisoaankin esimerkiksi sorsa kaipaa. Kun se lammiltamme katoaa, niin toinen saattaa kumppaniaan etsiä raakkuen päivätolkulla aamusta iltaan uiden ja kiertäen lammen joka sopukan useaan kertaan. Mutta varmalta näyttää, että mikään luomakunnan elävä ei tee niin paljoa turhaa kuin ihminen.

Eilisen päivän Hesarissa oli Tiedesivuilla oiva juttu, jota aasinsillan kautta kuvineen tähän mukailen ja lainaan. Paa­vi nimittäin myön­si täl­lä vii­kol­la, et­tä al­ku­rä­jäh­dys ja evo­luu­tio ovatkin tot­ta. Hän siis uskoo näin. Monelle usko on totta, kun vaan uskoo niin. Tai mistä minä Jumalan valaisemat muiden uskon ja tiedon polut tiedän.

Jollekin totta on vain se, jonka tiedä todistaa. He eivät toisin sanoen voi omatoimisesti pitää totena mitään ellei joku muu ole sitä tieteellisesti todeksi todistanut. Kaikki totuus on silloin ihmisen tyhmyyden ja viisauden varassa. Tätä minä en usko. Siis että maailmankaikkeuden viisain on turhantekemisen ykkönen eli ihminen. Minusta se voi samalla logiikalla olla vaikka  neulekala tai jollakin muulla pallolla tai niiden ulkopuolella joku eläväinen, josta ihmisellä ei seuraavaan miljardiin vuoteen ole mitään käsitystä.

Me­ri­mak­ka­ra ja sen pe­rä­suo­les­sa elä­vä neu­la­ka­la ovat­kin jo pit­kään miet­ti­neet, on­ko nii­den asu­mis­jär­jes­te­lyl­le jo­kin kor­keam­pi tarkoitus. Neu­la­ka­la elää nimensä mukaisesti meressä, jota onkin meillä aika tavalla. Ja joiden syvyyksien elämästä ihminen ei juuri mitään tiedä. Kyseisen fisun ai­noa suo­jau­tu­mis­kei­no me­ren vaa­roil­ta on pu­jah­taa me­ri­mak­ka­ran ta­ka­muk­seen ja odottaa siel­lä pi­meän tu­loa. Öi­sin neu­la­ka­la saa­lis­taa pie­niä äy­riäi­siä.

Neulakala lähdössä kotoaan

Neu­la­ka­lan vuok­ra­isän­tä on suo­ras­taan kal­vi­nis­ti­sen ilo­ton or­ga­nis­mi. Lii­kun­ta­ky­vy­tön me­ri­mak­ka­ra lö­söt­tää pai­kal­laan me­ren­poh­jas­sa yli sa­dan il­ma­ke­hän pai­nees­sa ja li­poo viik­sil­lään me­ren­poh­jas­ta kuol­lut­ta bio­mas­saa ra­vin­nok­seen.
Me­ri­mak­ka­ran si­säl­lä saat­taa päi­vi­sin asus­taa jo­pa vii­si­tois­ta neu­la­ka­laa. Täl­lais­ta isän­näl­le har­mi­ton­ta yh­teis­eloa sa­no­taan kom­men­sa­lis­mik­si. To­sin jot­kin neu­la­ka­la­la­jit syö­vät vie­rai­lun­sa ohel­la merimak­ka­roi­den su­ku­rau­ha­sia ja si­säl­myk­siä.

Me­ri­mak­ka­ra pys­tyy on­nek­si kas­vat­ta­maan si­sus­ka­lun­sa ta­kai­sin. Sen ai­noa puo­lus­tus­kei­no on näet ulos­taa si­säl­myk­sen­sä me­reen saa­lis­ta­jien hä­mäyk­sek­si, mi­kä mer­kit­see myös vä­ki­val­tais­ta hää­töä sisäl­lä ma­lek­si­vil­le neu­la­ka­loil­le.
 

Me­ri­mak­ka­ras­ta tun­tuu var­mas­ti huo­jen­ta­val­ta kuul­la, et­tei si­tä ole var­ta vas­ten täl­lai­sek­si suunniteltu. Oli­si­han se vä­hän jul­maa. Mutta julman tuntuista on sekin, että ehkä ihmisen osa oman elämänsä juoksussa voi olla aivan yhtä mitätön. Vai voiko?