Sukujuhlilla Kiteellä

päivis: Jorma kirjoitti perjantaina, että menemme sukuloimaan Kiteelle. Erin tavoin määriteltäviä sukulaisia kuuluisasta pontikkapitäjästä löytyikin ainakin kuutisenkymmentä. Oli taas Strandénien suvun sukukokouksen aika. Vuosi sitten väkeä oli ainakin kaksin verroin enemmän, sillä silloin julkaistiin sukukirja, oikea tiiliskivi.

Viime sukujuhlilla Niilosta tuli pieni julkkis, kun se juhlatalon pihassa karkasi matkailuautosta kiskomalla hyttysverkkoon raon, josta se pääsi hyppäämään ulos. Ja koska se näki minne kaikki muut menivät, senkin onnistui päästä sisälle Kitee-saliin. Se jäi arvoitukseksi, miten se sen teki, sillä salin ulko-ovena oli kaksi tunnistimella aukeavaa liukuovea. Tunnistiko se Niilon, vai saiko koiruus ihmisapuja sisäänpääsyyn?

Tästä nokakkain olosta ei tällä kertaa seurannut räjähdystä, vaikka
molemmat pojat olivat kireinä kuin viulun kieli.

Tällä kertaa se on saanut olla ihan luvan kanssa irti sukulais-Riitan pihapiirissä järven rannalla. Päätimme luottaa Niiloon, sillä paikalla oli myös Ylöjärven sukulaisten labradorinnoutaja Robi. Niilo osoittautui luottamuksen arvoiseksi. Se pysytteli ihmisten parissa ja otti välillä äänekkäästi yhteen Robin kanssa. Myös kahden alle kouluikäisen lapsen, Iidan ja Aadan se antoi taputella itseään mielin määrin. Tosin se selvästi oli vähän varautunut kaiken aikaa, sillä Niilolla ei juuri ole kokemusta lapsista.

Eilisessä sukujuhlassa mainiosti kokouksen vetänyt suvun jäsen, Tapio Mustonen, puhui siitä, miten vähän esi-isistä ja -äideistä tiedetään pelkkien sukuselvitysten valossa. En tiedä Mustosen taustoja, mutta kansatieteellistä ja historian tuntemusta hänellä tuntui olevan runsain määrin. Minullekin uutta tietoa kuulimme hänen kertomanaan kaskiviljelystä ja ylipäätään entisajan elämästä. Mieliaiheeni, itäisen ja läntisen Suomen ruokakulttuurin eron Mustonen levitti sukukokouksen osallistujien eteen harvinaisen värikkäästi. Melkein tuli mieli tehdä Karjalan paistia, vaikka itse en lihaa syökään.