Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kanin matka kanien taivaaseen

päivis: Meillä on täällä Jokilaaksossa villikaniyhdyskunta, jonka asukkaita kutsumme countrykaneiksi. Erotuksena citykaneihin, jotka ovat havaintojemme mukaan täysin villieläimiä ja elävät kaupungeissa. Countrykanimme polveutuvat ainakin osittain kolmesta poikakanista, jotka toimme tänne vajaat kaksi vuotta sitten. Koska niillä ei ollut tyttökaneja heiloina, ne näyttivät houkuttelevan puoleensa jäniksiä. Erityisesti Ykköseksi ristimämme musta ja joskus vuodenajasta riippuen ruskea kani viihtyi jänisten seurassa.

Yhteiselomme kanien kanssa on jatkunut jo niin pitkään, että varsinkin vanhemmat niistä ovat jo vähän kesyyntyneetkin. Katsovat rauhassa, kun kuljemme niiden ohi.

Mitä sukua kanit sitten ovatkaan, ne ovat ottaneet pihapiirimme reviirikseen ja me olemme niistä kovin iloisia. Vaikka joskus vähän kauhistuttaa, kun huomaa, että taas on syntynyt uusia kaneja. Populaatio on kuitenkin ihan kohtuullisen kokoinen, joten osa kaneista varmaan päätyy petojen suihin. Kettuja ja muita nälkäisiä metsän eläimiä, petolintuja myös, täällä silloin tällöin voikin nähdä.

Uskoaksemme ne, kuten esimerkiksi sorsat, viihtyvät pihallamme, koska ruokimme niitä. Siksi kanien aiheuttamat vahingot istutuksillemme ovat varsin vähäisiä. Tänään katsoimme, kun kani tehokkaasti hoiti metsurin hommia eli kaatoi yhden auringonkukan varren. Sen jälkeen se jyysti joko vartta tai lehtiä ravinnokseen. Koska emme ole istuttaneet auringonkukkaa tänne, vaan ne ovat kasvaneet omia aikojaan lintulaudan ympärille, kanin tihutyö ei mitenkään harmittanut. Antoipa vain mukavan aamuhetken, kun seurasimme sen touhukasta puuhastelua.

Vaikka kanit ovat osa villiä luontoa, joskus ihmisen pitää puuttua niiden asioihin. Yksi nuorimman sukupolven kaneista piti saatella kanien taivaaseen tai oikeammin taivaan portille. Eräänä päivänä näin pienen kaninpoikasen, joka ryntäsi vauhdilla pakoon, niin kuin ne aina tekevät. Kani lensi kumoon karkuun rynnätessään ja luulin sen johtuvan vain sen pienuudesta. Ehkä etutassut eivät tienneet vielä, mitä takatassut tekevät. Näin kuvittelin.

Parin päivän päästä näin oletettavasti saman kanin kyyhöttävän kasvihuoneen seinustalla. Se ei ensin liikahtanut mihinkään, mutta kun se lopulta yritti pakoon, huomasin sen olevan jotenkin sairas. Se pomppi takajaloillaan, mutta sen etujalat eivät ollenkaan kantaneet ja se oli heti turvallaan. Otin aikalisän ja mietin, mitä kanin kanssa pitäisi tehdä. Ymmärsin, ettei siitä ole eläjäksi. Siksi soitin Korkeasaaren villieläinsairaalalle ja kysyin toimintaohjeet. Kehottivat tuomaan kanin heille, jossa se voitaisiin lopettaa. Myös pelastuslaitoksella on Helsingissä Puluksi kutsuttu palvelu, joka auttaa luonnoneläinten kanssa eteen tulleissa murheissa. Kerroin tuovani kanin itse Korkeasaaren portille, jossa loukkaantuneet ja sairaat villieläimet otetaan vastaan.

Laitoin paperikassin pohjalle ruohoa ja kanin sinne. Siellä se kyyhötti paikoillaan ja kuunteli matkalla kanssani autoradiossa soinutta Roy Orbisonia. Tuskin se siitä mitään ymmärsi. Korkeasaaren kassalla jouduin jättämään kanin toisten huostaan täyttääkseni tuonti-ilmoituksen. Kyynel meinasi vierähtää silmistä, kun tajusin, etten edes ennättänyt hyvästellä poikasta. Muutaman päivän päästä sain Korkeasaaresta sähköpostiviestin: kani oli lopetettu. Viestin lähettäjän epäily kanin törmäyksestä auton kanssa tuskin oli sen vammautumisen syy. Ennemmin uskon, että se oli jo syntyessään saanut vialliset raajat, jotka estivät sitä pomppimasta niin kuin toiset sen lajitoverit tekevät.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

ootteko ihan pellejä ?