Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Sukuloimassa Kiteellä

jormas: Tarinan kirjoitan, kun tähtien asento on oikea........
Ja kun aamu tuli, oli tähtien asentokin oikea ja tarina jatkuu. Meillähän on siis osaomistuskoira Niilo, joka seikkailee omassa, meidän ja vähän muidenkin elämässä vähintäänkin silloin ja tällöin. Taisin kerran kirjoittaa siitä, kun se peruutteli autoamme Puuilon parkkipaikalla, ja yksi asiakas tuli kysymään, että lieneekö koiralla edes ajokorttia. Kertauksen vuoksi myös, että juuri osaomistajuuden vuoksi sen tai hänen ei tarvitse olla vieraalla hoidossa, vaikka osa sen lauman ihmisjäsenistä seikkailisi ulkomailla, jonne koiran ja pelkästään karanteesimääräysten vuoksi on vaikea päästä mukaan.

Isänä Niilolla on terrieri Jack Russell, joka on aivan simppeli juttu ja osa sen välillä villiä ja jääräpäistä luonnetta. Suku äidin puolelta herättääkin sitten monissa uteliaissa enemmän tai vähemmän huvitusta, kun kerron sen äidin olevan tuhannen tarinan tyttö Tallinnan kadulta. Syntymäkaupunki Niilolla on kuitenkin Hamina, joten kansalaisuudeltaan se lienee suomalainen. Koirakieli taitaa olla molemmissa maissa tai peräti ympäri maailmaa samanlaista.

Niilo oli siis tutustumassa Strandénien sukuun, johon itse olen tuppautunut niin sanotusti avioliiton kautta. Ja Niilo eläinadoption myötä. Tapansa mukaan Niilo vei toviksi jos toiseksi huomion sukujuhlakokouksessa kaikelta muulta. Ja jäi joidenkin mieleen varmasti loppuiäksi.
Se nimittäin jäi Matkakotiimme, kun astelimme sukukokoukseen Kiteesaliin. Mutta emme olleet päässeet kuin ohjelman alun ruokajonoon, kun jostain kuului ihmiskielellä, että Niilo juoksi tuonne ja nyt se juoksi tuonne. No, me katsoimme naurahdellen samaan suuntaan, että kuka lienee, kun on sama nimi kuin koirallamme. Mutta kun kurkistimme keittiön ovelle, niin siellä ihmisten jaloissa vilahteli vikkelästi liikkuva mustavalkoinen karvakerä.

Kun jahdin päätteeksi viimein kannoimme karkurikoiraa takaisin autoon, oli satapäisellä joukolla hauskaa. Tosin eihän se omasta mielestään minnekään karannut, vaan päinvastoin. Se halusi sinne, minne olivat karanneet sen lauman ihmisjäsenet, päivis, Liisa, Timo ja minä. Pakoreittikin selvisi. Se oli Matkakodissa ikkunoiden hyttysverkkojen takana, kuten useasti ennenkin. Eikä se koskaan ole ikkunoiden kautta pyrkinyt ulos tai minne lienisi sitten menossakaan. Mutta  nyt se oli hypännyt lähes parin metrin korkeudesta maahan. Jälkeen päin ajatellen, että eipä tietenkään aiemmin, sillä ennen aina sen lähilauman ihmisjäsenet tai osa niistä, ovat sen kanssa matkailuautossa sisällä. Kiteellä oli toisin ja koko lauman ihmisosa oli lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana ja peräti ruokasalissa.

Oli mukava kuunnella, kun ihmset puhelimessakin keskustelivat  kuka kenenkin kanssa: "Ja tiedätkö mitä? Siellä se koira puikkelehti hirveällä vauhdilla ihmisten seassa pitkin Kiteesalin auloja ja käytäviä."
Mutta kaikki hyvin. Pitkin yötä ajoimme kuskia vaihdellen Jokilaaksoon, jossa sen lauman countrykani-jäsenetkin olivat tallessa ja vastaanottamassa lauman eläinvalvoja Niiloa.

1 kommentti:

Ramiiro kirjoitti...

No joo, pilvipoutaahan tuo näkkyy pitävän, joten seesteistä ootellessa, ootellaan sitä stooriakin Kiteen kirkastuspäiviltä...