Maailmanloppu

jormas: päivis oli ottanut sinällään mielenkiintoisen aiheen käsittelyyn eilen. Nimittäin kuun räjäyttämisen. Ja asialla maailmanpoliisit eli jenkit. Ehkä heitäkään ei saisi sanoa jenkeiksi, sillä sehän lienee yhtä rasistinen sana kuin ryssä.

Kuun räjäyttämisestä on lyhyt matka maailmanlopun pohdintoihin, joita nyt muutaman rivin ja parin kuvan verran aion blogikirjoituksessani harrastaa.

Olen nimittäin ollut tasan tarkkaan sitä mieltä, että hulluuksissaan ihminen saattaa olla ainut elävä, joka kykenee tappamaan oman lajinsa ja rotunsa niin sanotusti sukupuuttoon.

Tosin voi olla, että niin ei käy ja osa meistä tai paremminkin tulevista sukupolvista on ehtinyt tai muuten vaan siirtynyt toiselle planeetalle. Ellei tosiaan niitä jotkut maailman napoina ja neroina itseään pitävät onnistu räjäyttämään tai muuten tuhoamaan ennen sitä. Tätä vauhtiahan maapallo kyllä hukkuu ihmisten aiheuttamaan siihen itsensä ynnä muihin saasteisiin.

Kun eilen luin lehdestä, että jostakin järvestä, 20 metriä paksun ikijään alta on löytynyt elämää palloltamme, jutun mukaan ilman happea elävää, niin palaan ruotuun, että ihminen kykenee hävittämään itsensä, mutta ei elämää sinällään.

Vuosikymmen pari sitten luin, kun jostakin päin pallomme kolkkaa oltiin myrkyillä hävittämässä rottia. Kävikin niin, että ihmisiä alkoi kuolla kyseisiin myrkkyihin ja rotat jatkoivat porskuttamistaan.

Sitä paitsi, jos tinkii itsekkyydestään ja neroudestaan, niin mitä väliä sillä on, jos elämä tai ihmisrotu maapallolta loppuu, sillä uskon siihen, että maailmankaikkeus on elämää täynnä. Ja jos ja kun vielä jumalakin, sellaisena kuin meistä itsekukin hänet käsittää on olemassa, niin silloinhan tapahtuu vain kuten on tarkoitettukin,