Voiko onnen normittaa?

jormas: päivis oli kirjoittanut autonrenkaista tehdystä talosta, joten innostuin hieman selvittämään asiaa. Siihen on Google oiva apuväline ja autonrenkaita etsiessäni ajattelinkin, että paljonko olisi mennyt aikaa edes tiedonmurun löytämiseen, jos sitä olisi pitänyt lähteä esimerkiksi etsimään kirjastosta. Ensin olisi pitänyt selvittää milloin kirjasto on auki. Ja kun olen Thaimaassa suhteellisen kielitaidottomana, niin olisi tietenkin pitänyt löytää monipuolinen, suomenkielinen kirjasto. Sitä tuskin olisi löytynyt koko maasta eikä ehkä koko Aasiasta, joten tietoa olisi etsitty palattuani Suomeen reippaan parin viikon päästä.

Autonrengastalojakin on olemassa

Mutta minullahan on langaton yhteys, läppäri ja taito käyttää niitä. Ja hups, hetkessä oli edessani ilman googlen kielenkääntäjän palveluitakin teksti:
"Huippuekonominen talo autonrenkaista. Säästät energiaa ja luonnonvaroja tällä maapohjaan perustetulla talolla. Rakennusmateriaali on pääosin vanhoja autonrenkaita. Myös vedensäästöä ja muita ekojuttuja on ajateltuna paljon tässä talossa. Hakusanalla Earthship, löydät paljon neuvoja miten tämmöisen voi rakentaa vaikka omalle tontille ensi kesäksi?"
Google on oiva peli ja niin voi oiva olla autonrengaskotikin.
Maailmalla resutessa, mutta usein muulloinkin olen ajatellut, että paljonko ihminen tarvitsee asuakseen ja ennen kaikkea ollakseen onnellinen. päiviksen kanssa Jokilaaksossa on asuntona ollut Matkakoti, jossa tilaa on ollut reippaasti alle 20 neliötä. Hämeentiellä Kurvissa asuimma toimistossa, välillä veneessä Tervasaaren kannaksella ja niin edelleen.
Suhteellisen tuore kaverini, joka tavoittelee arvoasteikossani tietämättään pääsyä harvojen joukkoon, kirjoitti blogissaan http://www.jorzzan.blogspot.com/ Brasiliasta, että oli kunnioittanut siellä suurlähettiläämme tapaamista siten, että oli laittanut paidan, josta puuttui vain yksi nappi sekä tummat, pitkät housut, joita ei ole käyttänyt kuin lentokenttien odotussaleissa nukkumiseen, kun ilmastoinnin vuoksi on muuten viileää. Että kovin isot vaatimukset eivät hänelläkään ole onneen tai yösijaan. Mutta on siinäkin linjakkuudessa särö. Hän lienee hankkimassa Thaimaasta asuntoa, josta ei vielä ole edes seiniä pystyssä, mutta jonne ei meikäläisen juhlavaatteillakaan taida päästä ala-aulan vartijaa pitemmälle. Mutta mitä tämä Kaima, Mikkelin maisteri sitten tietämättään tavoittelee? Ehkä hän joutuu kokemaan sen, että pidän häntä ystävänäni. Niitä minulla ei oman mittapuuni mukaan juurikaan ole. Joskus kaipaan, mutta useimmin en. Tuttuja ja kavereita kylläkin on sekä yliystävänä oma vaimo.

Pienenä poikana rakentelin majoja maahan ja puuhun. Ja ajattelin,että kun saan valmiiksi, käyn kotona vain syömässä ja asun majassa. Ei ollut talven pelkoa eikä muutakaan huolta huomisesta. Ei olisi tarvinnut pestä itseään koskaan tai ei ainakaan niin usein kuin äiti ja isä vaativat ja samaa paitaakin olisi saanut pitää ainakin koko kesän. Asumiseen tai kotiin silloinkin olisin mielestäni tarvinnut sangen vähän.

Eeki Mantere laulaa biisissään Tuhansien tähtien hotelli: http://www.youtube.com/watch?v=VixkRhW_N0M, että "herra astronautti, näitkö metsän reunassa pienen liekin, siellä voimalinjojen alla mä yöni vietin...."
Kun vapaa-aikani tai ainakin aika, jonka käytöstä päätän itse, on lisääntynyt, sen myötä on tullut työstettyä ajatusta Eekin laulun sanojen lailla, että kuinka olla ja elää, jotta onni kulkisi aina mukana, eikä olisi sidottu niinkään aikaan ja varsinkaan paikkaan.
Usein mielikuvissani olen ajatellut lännenkirjojen romantisoitua kulkuria, karjapaimenta, joka ajaa karjalauman Tusconiin tai jonnekin, nukkuu taivasalla tyynynä satula ja ainoana ystävänä hevonen. Kun lauma on saatu määränpäähän, maksaa isäntä palkan käteen. Coyboy elää muutaman päivän tai viikon herroiksi saluunassa, asuu sen yläkerrassa, nauttii ruuasta, juomasta ja kylvystä sekä yhden yön rakkaudesta, jonka niin ikään ystävyyttäni tavoitteleva toinen velikulta, Matti Kid Hytönen on lauluksi oivasti pukenut: http://www.youtube.com/watch?v=VjVxKGSpKxw. Linkit on muuten poimittu blogisivuiltamme ja siellä on muitakin tutustumisen arvoisia tagejä muun muassa niille, jotka haluavat kulkea omia polkujaan.
Mutta se karjapaimen, kun rahat ovat loppu, hakee hevosen, ainoan ystävänsä tallista, laittaa satulan ja  laukut paikoilleen, etsii uuden isännän ja karjalaiman sekä jatkaa kulkuaan.

Joskus ja aika useinkin olen ajatellut sekä lukenut, kuten myös tavannut matalien majojen ihmisiä. Usein mummoja ja vaareja, joilla ei ole ARA:n normien mukaista lämmintä vettä, saati  suihkua tai bideetä eikä vessaa eikä vesipostia, mutta keittokomero ja liesi ovat. Tosin usein puusellainen. Mutta on oma tupa ja lupa sen myötä onnellisuus aineellisesta niukkuudesta huolimatta. Vai olisiko se sen vuoksi?
ARA ynnä monet muut viranomaistahot normittavat kaiken sen minkä voivat määritelläkseen niin sanotun normaalitason, josta voi poiketa sen ja sen verran. Ikäänkuin onnen ja autuuden pohjalla olisi viranomaismääritykseen perustuva normitus. Jos niistä poiketaan liikaa, menee asumistuet ynnä muut varsinkin työttömältä, joka on vielä tiukemmin normitettu kuin eläkeikäinen. Ei saa juuri mennä ulkomaillekaan, vaikka olisi tarvittaessa parin päivän sisällä takaisen Suomessa, vaan pitää lusia kotikulmilla. Viranomaisrangaistukseksi ei siis riiitä, että joutuu olemaan työttömänä'. Eräänlainen paradoksi tulee siitä, että normaaliuden voisi määritellä niinkin, että se  tai hän on normaali, kun on kaikin tavoin keskiverto. Ja kun etsimme ihmistä, joka haluasi olla kaikin tavoin keskiverto, ei häntä ole olemassakaan. Kaikki haluaisivat olla jollakin tavalla ainutlaatuisia. Kuten olemmekin.  Ja sitä ovat KELA:nkin virkamiehet sekä -naisetkin, vaikka eivät ehkä tule sitä ajatelleeksi riittävän usein.