Kannanko kaiken mukana ja vien mennessäni?

Jo vuosien ja vuosikymmenten ajan olen antanut niin sanottuja kymmenyksiä itsekkäästi itse valitsemilleni tarvitsijoille. Ehkä olen ajatellut, vaikken uskonnollinen olekaan varsinkaan nykyisin, että Luoja ei kitsasta suojele. Vaikka työeläkkeeni kertymästä vain pieni osa lienee omia rahojani, katson ansainneeni joka killingin. Verojakin niistä maksan niin kauan kuin henki pihisee enemmän kuin vastaavista palkkatulosta. Ajatttelen, että valtion kannattaa pitää työeläkeläisiä elossa ainakin niin kauan kuin emme makaa tai asu kalliilla laitospaikoilla, joissa henkilökunta hoivaa ja hoitaa meitä vuorokauden jokaisena tuntina.

Morakotin tapaaminen antoi sinänsä suht vaatimattomille tuloilleni uuden merkityksen, sillä yhdessäkään meillä ei juuri ole tuloina kuin eläkkeeni. Itse asiassa en edes käsitä tai tiedä kuinka Thaimaassa ihmiset pysyvät elossa ja saavat ruokansa, jos ei ole läheisiä, jotka auttavat. Kun tuloja ei ole kuin valtion maksama minimi.

Mutta näinkin on hyvä, sillä omalla laillani huolehdin mielelläni edelleen myös kymmenyksistä. Nykyisin niistä saavat osansa Phatthalungin lapset pienten lelujen muodossa, naapurin kanat kukkoineen, pihan omat ja vieraat kissat sekä kaikkea pelkäävä Securitydoc arkajalka-koira. Ne kaikki syövät kymmenen kilon säkistä samaa kissanruokaa. Silloin tällöin annan jotain rahattomilta näyttäville senioreille. Kadulla kerjäävän kupin ohitan vain harvoin, jos koskaan ilman pientä jeesiä.

Kun olin nuorempi oli meillä Liisan kanssa Dwarka-niminen kummilapsi Intiasta. On hyvin tyypillistä, että 1970-, 80- tai 90-luvuilla kummilapsen nimi on tallennettu juuri siinä muodossa kuin paikalliset työntekijät ovat sen rekisteröineet. Dwarka on nimenä klassinen ja ajaton, ja se sopii erinomaisesti tuon ajan nimistöön. Kun halusimme lahjoittaa pyörätuolin Suomesta, sain vastauksen ja kuvan, että sitä Dwarka ei tarvitse, sillä hän kävelee käsillä. Itkin ja kyynelehdin nytkin, sillä myös vaimoni oli sairastanut polion ja käytti pyörätuolia.

Voisia tuimme Kristityn kasvua ja Daniel Nylundin työtä. Taisimme ostaa Ystävyyden Majatalon osakkeitakin, kun yhdistys osti Kruusilasta vanhan meijerin järven rannalta. Öitäkin siellä olin tai olimme Matkakodillamme. Muistelen osakkuuteen kuuluneen vuosittain neljä yötä, joita jaoin joillekin ketkä olivat pulassa oman mielensä kanssa. Edelleen arvostan Danielin järjenjuoksua paljon. Ehkä eniten siksi, että hän kertoo kaikille kirjoittamalla sangen avoimesti myös omista vajavuuksistaan.

Eniten maallista mammonaa, niin rahaa kuin maatakin olen antanut pienelle Elämän tähden -yhdistykselle. Se on mahdollistanut Jokilaakson luonnonsuojelualueen synnyn ja ylläpidon. Isäni ja äitini perintö pitää sisällään myös yhden elämäni suurista murheista, sillä minulle mysteeri katkaisi yhteyden poikaani ja lapsenlapseeni. Ehkä joskus saan sen tietää ja ehkä silloin arvioin vielä kerran uudelleen Jokilaakson tulevaisuuden Merikonttikoteineen.