Niittyjen ja ketojen kukat

Asun kahdesta 12-metrisestä teräskontista tehdyssä Merikonttikodissa Tuusulan Myllykylässä. Jota kutsun myös pääkaupunkiseudun Läntiseksi portiksi. Suomikotiani, kuten 6 metriä pitkää Merikonttisaunaakin ympäröi rikkaine luontoineen tekemämme 7 hehtaarin Jokilaakson luonnonsuojelualue. Varastonkontteja on määrältään ja neliöiltään saman verran. 3 pitkää ja yhtä monta puolet lyhyempää. Eli katettua lämmintä ja kylmää tilaa käymäläksi muuttuneen huvimajan ja grillikodan kanssa on toistasataa neliötä. Niiden joukossa Muistojen merikonttikin tavaroineen saa välillä muistelijansa. 

Sitten pihapiirissä on yksihuoneinen Green House, joita suomalaiset kutsuvat kasvihuoneiksi. Kun olin paikallaolon sijaan Thaikodissa, talven lumet pudottivat katon tai osan siitä. Sen korjasin ehkä kolmena keväänä, mutten enää seuraavana, vaan otin loputkin pois. Sisään istutin muun muassa metsä- ja peltojäniksiltä sekä countrykaneilta suojaan pari luumupuuta, joiden kattona on nyt polykarbonaattisen kennolevyn sijaan pilvet ja sininen taivas. Entisistä hyötykasveista sisäpuolelle jäi vain karviasmarjapensas ja ruohosipulin enemmän tai vähemmän mättäitä.

Toisin kuin useat, teen leppoistajana yleensäkin vain välttämättömän ja muutenkin mahdollisimman vähän. Usein ajatuksella, että älä tee sitä tänään, minkä voit siirtää huomenna ylihuomiseksi. Se sopii oivalla tavalla myös itsessäni ja kotipiirissä vallitsevaan luonnonsuojeluhenkeen. Tällä ajatuksella mietin pitkin kesää ja talveakin mitä teen vai teenkö mitään katottoman Vihreän Huoneen ympäristölle.

Tuusulanjoen Soiniitynyntien sillan toisella puolen asuu monta mehiläisyhdyskuntaa ihmisten tekemissä kodeissa. Kyseiset siipiveikot käyvät kesällä Jokilaaksossa talviruuan hakumatkoillaan. Veikottariahan pesään mahtuu vain yksi huolehtimaan suvut jatkumisesta. Ruoka-aitan yksi suosikki näyttää olevan lainsuojaton himalajan- eli jättipalsami. Kai siksikin, kun torkkujana se nukkuu kevään ja valvoo kukkimassa myöhäiseen syksyyn. Jota mielestään viisaammat sanovat huonoksi asiaksi väittäen, että pörriäisten talviuni häiriintyy, kun yöpuulle meno siirtyy pari viikkoa. Niiden talvisurinaa tai mitä lie olen käynyt joskus osaomistuskoira Niilon kanssa keväthankia myöten kuuntelemassa. Se oletettavasti kuulee jotain ja minä en mitään. 

Myös Matkakotimme kodin tai katoksen tarinan päätti talven lumet. Jokilaaksossa onkin kymmenkunta vuotta vuoroa ja käyttötarkoitusta odottanut Outokumpu, joka syntyi, kun kasasimme matkakotikatoksemme alustan pintamaan yhdeksi pari, kolme metriä korkeaksi kasaksi. Ajan kanssa asiaa pyörieltyäni tulin siihen tulokseen, että Jokilaakson henkeen sopii mainiosta puolivillit niittykukat, joiden siemeniä hankin ensi keväänä. Niitä kylvän sitten varjoiselle Outokummulle ja aurinkoisen Green Housen ympärille.

Vuosi vuodelta enemmän ja tärkeämmäksi arkeeni ovat tulleet siskoni ja vanhempieni haudoilla käynnit. Sillä vaikka ystäviäni ja tuttujani on enemmän Paijalannummessa kuin kylien raitilla, on paikkojen löytäminen ollut liian työlästä minulle. Sillä Tuusulan suurin hautausmaan on pinta-alaltaan 10 hehtaaria, joka vihittiin käyttöön edellisvuosisadan lopulla. Nyt Jokilaakson luonnonsuojelualuetta suuremmalta alueelta on helpompi löytää ajasta siirtyneiden ikiunipaikat, sillä Tuusula on viimein saanut käyttöön netissä toimivan hautahaun.

Oikeastaan viimeisen silauksen ajatukseen antoivat keinoälyt, kun heidän kanssaan pohdin toissapäivän blogissani thaimaalaisia, kuolemaan liittyviä tapoja. Niissä korostui, että varsinkin niin kauan kuin joku käy haudalla ja ylipäätään muistaa iäisyyteen siirtyneitä, he ovat keskuudessamme. Siispä ensi kesänä hankin Puuilosta tai Tokmannilta hautamaljoja, joihon laitan kesällä kasvattamiani kedon kukkia ja vien ystävieni sekä niiden leposijoille, joita ei haudanhoidosta päätellen kukaan enää muista.