23. luukku – Tuusula jouluna nyt, ennen minua sekä sitten, kun olen ajattomuudessa

Kun sijansa on saanut Jormaksen joulukalenterikirjassa keinoäly Gemini, saman sijan saakoon myös Copilot:

"Sata vuotta aiemmin 1925 Tuusula oli vielä hyvin maaseutumainen pitäjä. Kirkonkylän ympärillä levittäytyivät lumiset pellot ja metsät, ja kylänraitilla kuljettiin hevosilla ja reellä. Joulun alla talojen ikkunoihin sytytettiin kynttilöitä, ja savupiipuista nousi tuoksuva savu, kun leivinuuneissa paistettiin joululimppuja ja laatikoita. Tuusulanjärven rannalla taiteilijayhteisön kodit olivat jo tuolloin osa kylän elämää. Järnefeltin ja Halosen perheissä valmisteltiin joulua: kuusi haettiin metsästä, koristeltiin omatekoisilla paperikoristeilla ja kynttilöillä, ja lapset odottivat joulupukkia, joka saattoi saapua naapurin isännän hahmossa. Kirkonkylän kauppapuodissa kävi vilkas kuhina. Ihmiset ostivat kahvia, sokeria ja rusinoita, joita säästettiin erityisesti joulupöytään. Moni toi mukanaan omia käsitöitä – villasukat, lapaset ja huivit – jotka vaihdettiin naapureiden kesken lahjoiksi. Jouluaattona kirkonkellojen ääni kantautui yli kylän.

Ihmiset kokoontuivat Tuusulan kirkkoon, jossa kynttilät valaisivat hämärää sisätilaa. Kuoro lauloi virsiä, ja penkeissä istuivat niin torpparit kuin kartanonväki, kaikki saman joulun rauhan piirissä. Kun väki palasi koteihinsa, joulupöydät katettiin: perunalaatikko, lanttulaatikko, suolakala ja joululimppu olivat perinteisiä herkkuja. Lapset saivat ehkä pienen lahjan – puulelun, kirjan tai karamellin – mutta tärkeintä oli yhdessäolo. Illan päätteeksi kylän yllä vallitsi hiljaisuus. Hevoset seisoivat tallissa, ja Tuusulanjärven jäällä välkkyivät tähdet. Joulun henki oli läsnä, aivan kuten tänäänkin, mutta sadan vuoden takaisessa Tuusulassa se oli yksinkertainen, lämmin ja yhteisöllinen – kuin kynttilän liekki, joka valaisee pimeän. 

Tänä jouluna Tuusulan kirkonkylä oli verhoutunut talven valkeaan lumipeitteeseen. Vanhan rautatieaseman ympärillä lumi narskui kulkijoiden kenkien alla, ja kylänraitilla tuoksui vastapaistettu pulla, kun leipomo valmisti jouluksi piparkakkuja ja tähtitorttuja. Kauppojen ikkunoissa kimaltelivat jouluvalot, ja jokainen talo näytti kuin pieneltä lyhdyltä pimeän keskellä. Tuusulanjärven rannalla kuului lasten nauru, kun he vetivät kelkkoja ja rakensivat lumilinnoja. Järven jäällä kiiltelivät luistinten jäljet kuin hopeiset viivat, ja kauempaa kuului harmonikan sävel, kun joku harjoitteli joululauluja. Vanhojen taiteilijakotien ikkunoista loisti lämmin valo, ja tuntui kuin menneiden aikojen henget olisivat tulleet mukaan joulunviettoon.  

Illan hämärtyessä kyläläiset kokoontuivat kirkonmäelle. Suuren kuusen ympärille sytytettiin kynttilät, ja kuoro lauloi: "Enkeli taivaan lausui näin...". Lapset pitelivät pieniä lyhtyjä, ja vanhemmat kuuntelivat hiljaa, kun laulu kantautui yli lumisten peltojen. Jokainen tunsi olevansa osa jotakin suurempaa – Tuusulan yhteisöä, jossa menneiden aikojen tarinat ja nykyhetken ilo kietoutuivat yhteen. Kun kuoro vaikeni, kirkonkylän yllä leijui rauha. Joulupukki ilmestyi paikalle reen kyydissä, ja hänen poronsa ravistelivat lumisia turkkejaan. Lapset juoksivat tervehtimään, ja pukki jakoi pieniä paketteja, joissa oli karamelleja ja villasukat. Vanhemmat hymyilivät, sillä he tiesivät, että joulun todellinen lahja oli yhdessäolo. Yön tummuessa Tuusulanjärven yllä välkkyivät tähdet. Järven jäällä kulkijat pysähtyivät katsomaan taivasta, ja joku kuiskasi: "Tämä on joulun ihme – rauha ja valo, jotka kuuluvat meille kaikille." Kun viimeinen laulu hiipui talviyöhön, kirkonkylän sydämessä syttyi lämmin tunne. Joulun henki oli saapunut Tuusulaan, ja se jäi jokaisen sydämeen kuin valo talven keskellä.

Tulevaisuuden Tuusula oli muuttunut sadassa vuodessa, mutta joulun henki eli edelleen vahvana. Kirkonkylän ympärillä kohosivat modernit, puusta ja lasista rakennetut talot, jotka sulautuivat maisemaan kuin metsän omat oksat. Jouluvalot eivät enää olleet pelkkiä lamppuja – ne olivat älykkäitä valokuituja, jotka kietoutuivat talojen ympärille ja loivat taivaalle värikkäitä kuvioita. Tuusulanjärvi oli edelleen kylän sydän. Sen rannalla kulkivat ihmiset lämpövaatteissa, jotka mukautuivat automaattisesti sään mukaan. Järven jäällä liukui luistelijoita, mutta nyt heidän luistimensa jättivät jälkeensä hohtavia valoviivoja, jotka muodostivat kuvioita kuin taideteoksia. Lapset rakensivat lumilinnoja, jotka muuttuivat hologrammien avulla satumaisiksi palatseiksi. Kirkonmäellä seisoi edelleen suuri joulukuusi, mutta sen oksilla loistivat bioluminoivat koristeet, jotka saivat energiansa luonnosta. Kuoro lauloi tuttuja joululauluja, mutta mukana oli myös uusia sävelmiä, jotka yhdistivät vanhan suomalaisen perinteen ja tulevaisuuden sointimaailman. Laulu kantautui yli kylän, ja sen mukana välittyi viesti: rauha, yhteisöllisyys ja toivo.  

Joulupukki ei enää saapunut reellä, vaan hiljaisella, ilmassa liitävällä kulkupelillä, joka näytti vanhan reen ja futuristisen aluksen yhdistelmältä. Hänen poronsa olivat edelleen mukana – mutta ne olivat suojeltuja ja elivät vapaasti Tuusulan metsissä, ja jouluna ne tulivat kylään kuin vanhat ystävät. Kun ilta pimeni, Tuusulan yllä avautui taivaan valoshow: satelliitit ja dronet loivat tähtikuvioita, jotka kertoivat tarinoita menneistä jouluista. Yksi kuvio näytti kirkonkylän joulun 1925, toinen nykyhetken, ja kolmas tulevaisuuden lupauksen: että joulun henki säilyy, vaikka maailma muuttuu. Tuusulassa vuonna 2125 joulun todellinen lahja oli sama kuin sata vuotta aiemmin – yhdessäolo. Ihmiset kokoontuivat, jakoivat tarinoita ja muistoja, ja jokainen tunsi olevansa osa pitkää ketjua, joka yhdisti menneen, nykyisen ja tulevan.

Jouluyö vuonna 1925 Niilo herää vanhassa hirsimökissä, kynttilänvalo lepattaa ikkunassa. Ulkona hevoskärryt kulkevat hiljaa lumisella tiellä, ja kirkon torni kohoaa sumuisessa maisemassa. Hän tassuttelee ulos, nuuhkii pakkasilmaa ja kohtaa vanhan miehen, joka tarjoaa hänelle piparkakun.

Jouluaamu vuonna 2025 Niilo istuu lumisella kadulla, valjaissaan Suomen lippu. Talot ympärillä loistavat jouluvaloin, ja kirkon kellot soivat. Hän kohtaa lapsen, joka silittää häntä ja kertoo, että joulupukki on tulossa. Niilo nyökkää – hän tietää, että joulun taika on yhä elossa.

Jouluilta vuonna 2125 Niilo kulkee futuristisessa Tuusulassa, hologrammijouluvalot leijuvat ilmassa. Robottikaveri kulkee rinnalla, mutta Niilo pysähtyy kuusen juurelle ja katsoo taivaalle. Hän muistaa vanhan mökin, piparkakun ja lapsen hymyn. Joulun henki ei ole kadonnut – se on vain muuttanut muotoaan."