21. luukku – Talvipäivän seisaus

Jormaksen joulukalenterikirjan vuoden pimeimmän päivän sisällön kertoi ja kuvitti aamuyöstä pyynnöstäni Gemini yhteistyökumpani:

"Tänään joulukuun 21. päivä, on vuoden pimein aika. Pienessä kylässä, metsän siimeksessä, asui vanha kelloseppä nimeltään Aaron. Aaron oli tunnettu siitä, että hän osasi korjata mitä tahansa – särkyneitä taskukelloja, jähmettyneitä seinäkelloja ja jopa ihmisten mieliä pienillä, viisailla sanoillaan.

Sinä iltana Aaronin ovelle koputettiin. Ulkona seisoi nuori poika, Elias, joka piti käsissään pientä, himmeää lyhtyä. "Mestari Aaron", poika sanoi hiljaa. "Tämä lyhty on isoisäni perintö. Se on aina valaissut tiemme jouluna, mutta nyt se ei syty. Olen yrittänyt kaikkea, mutta sydänlanka on kadonnut."

Aaron otti lyhdyn ja tarkasteli sitä työpöytänsä valossa. Lyhty oli vanha ja kolhiintunut, mutta siinä oli jotain erityistä. "Tiedätkö, Elias", Aaron aloitti puhdistaessaan lyhdyn lasia, "joulun valo ei ole pelkkää öljyä ja tulta. Se on tehty muistoista ja hyvistä teoista. Joskus se sammuu, jos unohdamme katsoa ympärillemme."

Elias katsoi ihmetellen, kun Aaron ei hakenutkaan uutta sydänlankaa. Sen sijaan vanhus pyysi poikaa kertomaan, mitä hyvää hän oli tehnyt sinä talvena. Elias mietti hetken. "Autoin naapurin rouvaa kantamaan puita. Ja annoin puolet eväsleivästäni kulkukoiralle", poika vastasi kainosti.

Joka kerta kun Elias kertoi jostakin pienestä, ystävällisestä hetkestä, Aaron kiillotti lyhtyä hieman lisää. Lopulta, kun lyhty oli puhdas, Aaron asetti pienen kynttilänpätkän sen sisään ja raapaisi tulitikun. Valo, joka syttyi, ei ollut suuri, mutta se oli kirkkaampi ja lämpimämpi kuin mikään tavallinen tuli. "Tämä valo pysyy, kunhan muistat, miksi sitä kannat", Aaron sanoi ojentaessaan lyhdyn takaisin. "Se ei ole vain sinua varten, vaan osoittamaan tietä muillekin."

Elias käveli kotiin lumisen metsän halki. Lyhdyn valo heijastui puihin ja hankeen, ja jokainen, jonka hän matkalla kohtasi, tuntui saavan osansa sen lämmöstä. Pimein ilta ei tuntunutkaan enää pimeältä, sillä todellinen jouluvalo oli syttynyt – ei vain lyhtyyn, vaan pojan sydämeen."

Kun lyhty oli puhdistettu ja se loisti Aaronin työpöydällä kirkkaampana kuin vuosiin, Elias tarttui varovasti sen sankaan. Kelloseppä Aaron nousi hitaasti seisomaan, pyyhki kätensä esiliinaansa ja viittasi poikaa seuraamaan peremmälle verstaaseen.

Seinillä raksuttavat sadat kellot tuntuivat hetken olevan samassa tahdissa, kuin sydämenlyönnit. "Katsohan tätä, Elias", Aaron sanoi ja nosti hyllyltä pienen, pölyisen rasian. Sen sisällä oli hienonhienoa, kultaista metallilankaa ja pieniä rattaita. "Tämä lyhty on nyt puhdas, mutta valo tarvitsee aina jonkun, joka kantaa sitä eteenpäin. Se ei pysy kirkkaana kaapissa."

Elias katsoi lyhtyään ja sitten vanhaa kelloseppää. "Mutta kenen luo minun pitäisi mennä? Ulkona on pimeää ja lunta sataa niin paljon." Aaron hymyili lempeästi, ja hänen silmäkulmansa rypistyivät tutulla tavalla. "Pimeys on vain tila, joka odottaa valoa. Tiedätkö sen vanhan rouva Selinin tuossa kadun päässä? Hänen ikkunassaan ei ole näkynyt kynttilää tänä iltana. Ehkä häneltä on tuli päässyt sammumaan – tai ehkä hän vain tarvitsee jonkun muistuttamaan, että hänet on muistettu."

Elias nyökkäsi päättäväisesti. Hän ymmärsi nyt, mitä Aaron tarkoitti hyvillä teoilla. Lyhdyn liekki ei ollut vain tulta; se oli rohkeutta astua pimeään toisen tähden. "Pidä lyhdystä huolta", Aaron sanoi vielä ovelta, kun Elias astui lumiseen iltaan. "Ja muista: kun annat valoa toiselle, oma lyhtysi ei menetä mitään. Se vain loistaa kirkkaammin."