Jokilaakson luonnonsuojelualueella on elämää monen menoon. Sen läpi kulkee esimerkiksi talvisin Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu osana suurempaa verkostoa, jota pitkin voi hiihtää vaikka Tuusulanjärven toiseen päähän. Ja kesäisin samoillen tai maastopyörällä jonnekin muualle.
Liki kymmenen vuotta aiemmin muutama iso koivu ei päässyt tuulen kanssa yhteisymmärrykseen Jokilaakson pohjoispäässä. Joten se kaatoi osan puista hiihtoladulle. Paikallisen yhdistyksen aktiivit kysyivät: "Mitä tehdään maassa makaaville raadoille?" Vastasin: "Ehkäpä teille vaivanpalkana sauna- ja takkapuiksi, jos tuotte pihaan muutaman pölkyn istuimiksi?"
Tosin jo silloin tiesin, ettei Merikonttikodin pihapiiri kaipaa lisäjakkaroita. Siispä sijoitin ne lintujen, metsähiirien, jänisten, oravien ja muiden nälkäisten ateriointipaikalle. Ajattelin seurailla mikä on pöllien virka tulevina vuosina, kun en itse tee niille enää mitään.
Tänä kesänä on kyljissä silmiltäni tai huomiokyvyltä piilossa olleita, ei kasveja eikä eläimiä, vaan sieniä. Jotka eivät ole kelvanneet aterijoiden vatsan täytteeksi. Eniten on kannoilla kasvavaa punalahokkaa, joka on syötävää kuusilahokkaa muistuttava laji. Väriltään punakeltainen ja maultaan syötäväksi kelpaamaton sekä lievästi myrkyllinen, aiheuttaen pahoinvointioireita ja ruoansulatuskanavan ärsytystä. On mielenkiintoista seurata mitä niille tekee talven pakkasherra, sateet ja lumivaippa.
Kun myin rahasta kolmasosan ajastani monta kymmentä vuotta, ei muka ollut aikaa saati ajatusta kääntää selälleen juuttunutta koppakuoriaista takaisin jalolleen. Eikä seurata miten elämän monimuotoisiin hyödyntää tuulen nitistämiä, kymmeniä vuosia kasvaneita puita.
Ilta-auringon leppoistamisjaksolla moni asia on toisin. Enkä ole enää vuosiin myynyt ajastani sekuntiakaan rahasta. Vaan elän itsekkäästi äkkiä ajatellen vain itseäni varten tarpeettomana ja hyödyttömänä. Jota en kuitenkaan ole. Sillä kääntämälleni ötökälle, ihoni hyttyselle ja tallomatta jättämälleni maan matoselle ovat tekoni tai tekemättä jättämiset elämän ja kuoleman kysymyksiä. Morakotillekin koen olevani tarpeellinen. Kuten myös Thaikotimme pihan eläimille ateriapalveluinemme.
Sekin on eräänlainen maailman palkka, että saadakseni rahaa tarpeelliseen ja tarpeettomaan, auoin muutoksen ovia vuosikymmeniä. Vaikka teinkin sitä sydämellä, vain harva ovesta käynyt kiitti tai peräti palasi uudesta kodistaan puristamaan kättä.
Olemassaolon oikeus lienee kaikella elävällä ilman kiitoksiakin. Sen tarvekin taitaa olla vain yksi itsekkyyden ilmentymä. Jonka mukana tuleva näkyvä tai piiloitettu myöteinen palaute ei ole ydin. Sitä on tarpeellisuuden kokemus. Jonka voi löytää jokainen, vaikkei kykenisi laittamaan itseään niin pienelle paikalle, että kokisi tarpeellisuutta jonkun rukouksen kohteena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti