Tänään(kin) olen kiitollinen

Eilen oli työn alla olevan ¾ vuosisadan huoltokorjauksen juhlapäivä. Sillä toinen, näkökyvyltään heikompi silmä sai viime viikolle keinomykiön ja eilen silmässä oli ensi kertaa moneen vuoteen parempi näkökyky ilman laseja. Huomenna on toisen, helpomman silmän vuoro. Jolla katsottu valkoinen ei ole ollut vuosiin aivan valkoinen, vaan hieman ruskeahko. Tosin joku on sanonut, ettei valkoista oikeastaan ole olemassakaan. Vaan on vain vaaleampaa ja tummempaa.

Tänään sitten lähden todella pitkään aikaan autolla ilman silmälaseja. Herttoniemeen kuulolaitteiden tsekkaukseen ja sovitukseen vanha rouva Avensiksella Tata kanssa. Hän on ollut huolenpitäjän lisäksi henkilökohtaisena sairaanhoitajana ja korvaamaton apu kolmien eri silmätippojen laitossa neljä kertaa päivässä.

Saattaa käydä niin, että moniosaisesta remontista kesken jäävät ennen talvea Thaimaassa vain hampaat, jotka näyttävät olevan kunnallisella puolella helpostikin vuoden homma. Täytyy siis pureskella paikallisia pöperöitä puoli vuotta alahampailla ja yläikenillä. Mutta ei se mitään, eikä ole edes ensimmäinen kerta, sillä proteesi minulla oli aiemminkin. Kunnes hurahdin pariksi vuodeksi aasialaiseen hammassiltaan, joka putosi etäänä aamuna riisikuppiin. Ehkä ikenien on hyväkin muokkautua puoli vuotta uutta purukalustoa varten.

Hertsikasta menemme aivan Kivikylän ytimeen, sillä Tata on Forumin Henkan ja Maukan ansainnut. Toki niitä on muuallakin, mutta Jumbossa eikä muissakaan lähikaupungeissa ole ollut mustikanpoimintarahoilla hankittaviin t-paitoihin täydellisen oikeaa värivalikoimaa 👍.

Tämä kaikki on jotain sellaista, josta ikä ja kiville karahtaneet parisuhteet opettivat vaikenemaan. Vähän sama on välillä ruuan kanssa. Joskus tuntuu, että koko valtakunnasta ei löydy mieleistä purtavaa thaimaalaiseen makuun eikä suuhun 🤣🤣.

Nuoruuden intohimostani on jäljellä oikeastaan vain mielikuvitus. Ajasta jolloin lähes kaikki kaksijalkaiset kelpasivat melkein tikapuita myöten. Nyt ja huomenna on Tatan ja minun kuitenkin hyvä olla ja elää yhdessä. Sillä sinällään varsin vaatimaton kokemus on osoittanut, ettei ole kahta samanlaista ihmistä eikä kahta samanlaista rakkautta.

Kaukana takana on sekin, jolloin yhdistyksemme Elämän tähden ry haki nollamenestyksellä Raha-automaattiyhdistykseltä rahoitusta, jotta olisimme voineet auttaa suomalaisten uroiden irvikuvien hylkäämiä tai kaltoin kohtelemia aasialaisia naisia.

Heihin tutustuin tai sain muuten tietää asuessani Vaasankadun ja Sörnäisten metroaseman kulmilla. Ehkä alamittaisin tapaus oli suomalainen alfa, joka sitoi maahan tuomansa naisen käsiraudoilla keittiön lämpöpatteriin lähtiessään eheyttämään itsetuntoaan kantakuppilan baaritiskille. Silloin ajattelin, että parempi olisi naiselle ehkä ollut kotikylän riisipelto. Mutta luvatta maahan jääneellä naisella on mahdollisuudet vähissä, jos passi ja vaivoin kerätyt rahat ovat miehen takana.