En ole montaa kertaa elämässäni ollut tyytyväinen saati onnellinen veronmaksaja. Sen tiedostin ensi kerran ehkä puolitoista vuosikymmentä sitten Meilahden sairaalan teho-osastolla ja sydänvalvomossa. Minut piti elävien kirjoissa vain ohuen ohut elämänlanka. Mukaansa kiskoi Tuonelan väki ja ajasta kiinni kanssani piti sairaalan henkilökunta sekä Päivis-vaimoni. Kun sieltä selvisin muuten kuin jalat edellä, jaoin nöyrin mielin kiitoksia joka puolelle. Myös sinne jonne toivon joskus meneväni, mutta mikä on minulle yhä enemmän tai vähemmän mysteeri.
Sen sain huomata kysyessäni käsinkirjoitetun kolmen silmätipan annosteluohjeesta, kun aloitus oli merkitty jo alkaneeksi, vaikka vasta odottelin keinomykiöleikkauksen jälkeen silmänpaineen tarkastusta. Muutenkaan korvien välini ei ollut käsittää ohjeita, vaan Morakot laittoi yksiä tippoja ainakin kerran liikaa.
Hyvässä hoidossa ja hoivassa vain se kalskahti, että on kiire saada sali tyhjäksi, kun työvuoro loppuu neljältä. Minun vasta odottaessa lääkäriä kertomaan minne mahtoivat kadota silmänpaineet leikkauksessa. Viimein hän tuli, katsoi silmäni laitteillaan todeten, etteivät vuoda. Joten ei tehdä nyt mitään, vaan mittauta ne huomenna uudelleen. Onneksi paineet olivat palanneet Jumbon Silmäaseman optikon luona seuraavana aamuna.
Kun katselin Tammisairaalassa henkilökuntaa, potilaita ja saattajia, ajattelin useammankin kerran, että paljon on seinien sisällä pelissä monen ruokakunnan elämänlaatua. Oli sitten rooli tai synnyinmaa mikä tahansa. Tällä hetkellä on vuosisadan remontin keskellä kiitollinen mieli. Enkä tiedä mitä karsisin pois, jos yhteiskunta ei osallistuisi kustannuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti