Emme aina pärjää eläinten kanssa

Suomen tieliikenteessä sattuu vuosittain ehkä 15 000 riistaonnettomuutta. Vaarallisinta aikaa lienee marraskuu, jolloin kirjataan usein noin kuudesosa onnettomuuksista. Niissä on ollut mukana valkohäntäpeuroja, metsäkauriita, hirviä, metsäpeuroja, villisikoja ja kuusipeuroja. Oma lukunsa ovat linnut ja muut pienet eläimet, jotka jäävät renkaiden alle ja napsahtelevat kuoliaiksi auton etumaskeihin ja tuulilaseihin.

Aikamoinen surmanajaja ihminen onkin, joka toistensa lisäksi tappaa eläimiä enemmän kuin yksikään toinen eläjä joutumatta vastuuseen. Mutta auta armias, kun metsästäjä päästää metsästyskoiransa vapaaksi suden reviirille. Jos Iso paha susi sitten henkensä hädässä ottaa koiralta nirrin pois, alkaa vaino kylän väen jahdatessa hukkaa.

Vaikka tolkku toki pitää olla eläintekin reviirien laajennuksilla eikä niille ihmisiltä juuri heru sympatiapisteitä, pääsee koiran talutushihnan toinen pää kuin koira veräjästä. Arvostankin sen ainokaisen suden tai karhun elämän puolustajan mielipidettä, joka sattui silmiini hänen todetessaan, ettei kyllä itse hevin päästäisi omaa koiraansa irti metsään, jossa tietää olevan susia.

Enkä oikein ymmärrä eroakaan. Sillä eläin tappaa nälissään ja ihminen tappaa ilman nälkää. En siis käsitä susivainoa, vaikka niitäkin on kotikunnassani havaittu. Mutta jos minut joku eläin Jokilaaksossa nitistää, tulisin todennälköisesti hirven tallomaksi tai kyykäärmeen myrkyttämäksi. Toki hengen voi viedä heinikon punkkikin. Tai Thaimaan matka päättyy denque-hyttysen pistokseen, joihin kuolee vuosittain kymmeniä tuhansia ihmisiä. 

Ehkä stopin laittaa ilves, joka käveli kerran uimapolullani vastaan ja jolle sanoin: "Minä en muuten väistä!" Sillä jos Ilves puolustaa pentujaan tai kokee muuten tulleensa ahdistetuksi nurkkaan, se voi käydä ihmisen päälle. Suomessa onkin raportoitu muutama "ison kissan" hyökkäys ihmistä kohtaan 2000-luvulla.