Tuomitaanko syyllinen vai syytön?

Aikoinaan asuin perheineni Kalliomäen puolimatkankodissa. Upea rakennus oli ennen sitä toiminut monena. Ainakin vanhainkotina, synnytyssairaalana ja hullujenhuoneena, sanoi metsän takanana asunut metsänhoitaja Tapio Kolu. Ja lisäsi, että eiköhän se toimi viinamiesten ja kai naistenkin kotina, joten tervetuloa vaan, kyllä me pärjätään. Tarinointiaan hän jatkoi tähän tapaan: "Mutta erityisesti muistan ne hullut. Niillä oli pienet häkit ulkona ja me syötettiin kakaroina niille heiniä."

Pihapiirissä oli myös kota ja on vieläkin, vaikka entinen kotini on seissyt jo vuosia tyhjänä. Kerran pidimme Kalliomäessä kansainvälisen lasten leirin ja noin kymmenvuotiaat tenavat nukkuivat kodassa makuupusseissaan. Joukossa oli yksi tummaihoinen poika Afrikasta, joita silloin sanottiin neekereiksi. Valkoihoiset häntä illalla kiusasivat, että ole varovainen, jos sinun pitää yöllä käydä pis pis, sillä ehkä pimeässä tulee karhu vastaan. Tähän poika, ettei haittaa, koska lapsena olen leikkinyt leijonien kanssa. Poika nukkui yönsä hyvin ja muut valvoivat kuunnellen hiirenhiljaa peloissaan metsän ääniä. 

Vähän samaa hysteriaa löytyy parista kuvankaappauksen uutisesta, sillä susi on viimeksi tappanut ihmisen Suomessa tiettävästi 1800-luvun lopussa. Pohjois-Amerikassa suden tiedetään tappaneen kaksi ihmistä 2000-luvulla, Euroopassa taas ei yhtään.

Vaikka mielipiteestäni ei metsästäjiltä eikä kyseisen harrastuksen ystäviltä sympatioita heru, kerron kuitenkin. Syksyisin Suomen metsissä vilistää noin 100 000 koiraa moninkertaisen metsästäjien määrän kanssa jahdaten myös jäniksiä. Sillä ei ole mitään tekemistä riistanhoidon kanssa, kunhan tappavat huvikseen. Nykyisin taitaa metsästyskortin hankkivista kolmasosa olla naisia.

Itsekin olen joskus harrastanut metsästystä ollakseni tosi mies, vaikkei minulla metsästyskorttia ollutkaan. Kun sitten näin jalkojeni juuressa puolentusinan miehen haulikkoineen ja kahden koiran voimin tappaman kasvissyöjäjäniksen kuolleena, käsitin, että minussa on tältäkin osin jotain pahasti vialla, jos yhtään nautin moisesta puuhasta. Orastava metsästysharrastus jäi siihen paikkaan.

Eräänkin kerran olen kirjoittanut ihmisistä, jotka eivät kertakaikkiaan tule juttuun ympäröivän luonnon kanssa, vaan kaikkea pitää säätä mieleisekseen niin mamukasveineen kuin mamueläimineenkin. Tuodaan ja istutetaan tienpientareet ja liikenneympyrät täyteen kauniita kurtturuusuja ja sitten säädetään laki, jotta saataisiin kansa niitä poistamaan.

Vaikka onkin surullista, kun susi tappaa nälkäänsä reviirilleen tulleen metsästyskoiran, vastuuseen joutuu jotain täysin väärää. Oikea syyllinen on koiranomistaja, joka on kouluttanut koiran omiin, itsekkäisiin tarpeisiinsa ja päästää irti valtakuntaan, jossa ammoisista ajoista alkaen eläimet ovat saalistaneet ruokaa nälkäänsä.

Kun siihen joukkoon juoksee jalostettu metsästyskoira, se ei näe, haista eikä kuule mitään muuta kuin jahtaamansa eläimen. Joka irvokkaimmillaan voi olla puussa oksalta toiselle hyppelehtivä orava. Niin oppivainen lintukoira voi olla, että jos siltä kerran oravan ampuu, haukkuu se loppuikänsä niitä.

Palaan vielä jänisjahtiin. Ihminen haulikkoineen ja koirineen jahtaa ehdottomalla ylivoimalla jänistä, jota se ei edes tarvitse ruuakseen eikä nälkäänsä. Kunhan vaan päättää pupun päivät. Omalla reviirillään on myös susihukkanen, joka nimenomaan tarvitsee ruokaa nälkäänsä. Tässä mittelössä syylliseksi tuomitaan ruokaa jahdannut petoeläin, kärsijäksi joutuu metsään lähetetty ihmisen kouluttama koira ja todellinen syyllinen aseineen pääsee kuin koira veräjästä.