Kiitos kaikille menneestä ja elämänmakuista menoa vuodelle 2024

Monella on tapana vuoden vaihtuessa toivotella muille ja itselleen parempaa ensi vuotta. En kuulu joukkoon. Entinen meno riittää minulle oivallisesti, sillä nyt päättyvästä vuodesta selvisin oikein hyvin elossa, oman diagnoosin mukaan kuluneempana, mutta yhä täynnä elämänvirtaa. Jos ensi vuosi menee yhtä hyvin, selviän siitäkin hengissä. 

Tänään on merkityksellinen päivä senkin vuoksi, että on kulunut 19 vuotta kihlajaisistamme. Eikä se muuksi muutu, vaikka viiletämme nykyisin tahoillamme eri polkuja. Erityisen hyvää ensi vuotta ja olkoot myös uudet pasaatituulet meidän molempien elämissä suotuisia.

Melankolisen ja yksinäisen ajan jälkeen tänään päättyvä vuosi on pursunnut onnea ja hyviä hetkiä sekä on ensimmäinen Morakotin kanssa. Ensin kolme kuukautta Phatthalungissa hänen ja vähän minunkin Thaikodissa, sitten kolme kuukautta yksin Merikonttikodissa ja taas kolme kuukautta Morakotin kanssa Jokilaaksossa minun ja vähän Tatankin Suomikodissa. Vuoden viimeiseksi kolmeksi kuukaudeksi matkasimme yhdessä takaisin Phatthalungiin, jossa otamme ensi yönä uuden vuoden avosylin vastaan. 

Suomessa ollessaan Tata poimi harvase päivä mustikoita. Tätä todella kovaa työtä hieman sponsoroin, jotta Morakot sai 50 000 kilometriä ajetun skootterinsa vihreän kirjan takaisin rahanlainaajilta. Pistin myös koko ajan eläkkeestäni hieman sivuun, mutten puhunut mitään ajatuksistani saada jollakin keinolla Tatalle uusi pyörä. 

Monena aamuna olin nimittäin salaa seurannut epätoivoisia yrityksiä saada jalkakäynnisteinen ja -vaihteinen, vanha pyörä käyntiin. Joskus istahtaen kiukkuisena kotipihan kivipenkille hiljaa sadatellen, kerätäkseen jalkoihinsa uutta voimaa. Välillä Morakot käveli tien yli kaupalle pyytämään polkuvoimaa naapurin mieheltä. Silloin säälin häntä samalla ihaillen sisua ja sinnikkyyttä.

Mutta niin minun kuin useimpien muidenkin rahavarat ovat rajalliset, joten on tehtävä kompromisseja. Niinpä eräänä päivänä ehdotin, että jos hän ei tule ensi kesänä Suomeen, autan häntä saamaan vanhan pyörän tilalle uuden skootterin.

Oikeastaan jo etukäteen tiesin Tatan innostuvan, koska hän oli viime kesänä saanut maistaa kuinka kovaa työtä on mustikanpoiminta marjojen siivouksineen. Työpäiville tuli pituutta 15 tuntia, kun hän Jokilaakson kodassa siivosi marjoja aamuyöhän saakka pienen tuikun valossa, jotta sai ne seuraavaksi aamuksi myytäväksi. 

Yhtä vaikea kuin hänen on joskus myöntää olevansa väärässä, on näyttää iloaan, hyvää mieltä tai peräti onnellisuuttaan. Minä, joka inhoan saivartelijan maineeseen saakka rivien välistä lukemista, olen joutunut hyväksymään ja opettelemaan sen taidon voidakseni jakaa hänen hyvän mielen hetkiään. 

Kerron esimerkin. Kun olimme hankkineet Honda Giornon etäavaimella, sähkökäynnistyksellä ja ilman vaihteita, kysyin Tatalta ensimmäisten ajoharjotteluiden jälkeen, että oletko onnellinen? Ilon ilmaisua odottaessani sain vastaukseksi, että "I don't know, becouse I can not drive" - en tiedä, koska en osaa ajaa.

Mutta kun yö tuli, Tata herätti minut, sillä hän oli yöllä istunut yksin ulkona, tähtitaivaan alla ihailemassa pyöräänsä. Herättämisen syy oli mittaristossa vilkkuva, punainen, pieni led-valo. Hän oli päätellyt moottoriöljyn olevan loppu, koska oli nähnyt liikkeessä myyjän kaatavan pullosta polttoainetta, muttei laitettavan öljyä. Näytettyäni PeeCeeX:n samantapaisen valon, sain selitettyä sen olevan varkaudenestojärjestelmän merkkivalon, jonka vuoksi akku ei hevin tyhjene, joka olikin seuraava kysymys ja pelko. 

Tänä aamuna Morakot kävi ensi kerran omin nokkineen hakemassa uudella Hondallaan jotain ruokapöytään. Tullessaan pihaan nauravin suin, hän kertoi antaneensa mustikanlehtien väriselle pyörälle nimeksi Blueberry, koska sai sen osaltaan marjanpoiminnan ansoista. Kova työ suomalaisessa metsässä ja Jokilaakson kodassa oli saanut uuden arvon.