Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 8. heinäkuuta 2021

Väärien valintojen asiantuntija * 336

Moni asia tai oikeastaan suhtautumiseni niihin on muuttunut vuosikymmenten aikana. Aiemmin en koskaan antanut lanttiakaan, jos se oli menossa alkoholiin. Nykyään ajattelen toisin. Sillä välillä tuntuu, että vain hän, joka pyytää jonkun kolikon viinipulloon, käyttää apuni täysimääräisesti siihen mihin on jeesiä kaivannutkin. 

Viron laitoskäytännöistä meillä olisi myös opittavaa. Kerran tutustuin suuren, suljetun laitoksen sisällä pieneen, 10-paikkaiseen osastoon. Se oli tarkoitettu perheellisille miehille, jotka kohtelivat kaltoin vaimoaan tai lapsiaan. Lähes aina tapauksissa oli viina mukana, kuten Suomessakin.

Kun kaupungin sosiaalipuoli tai ministeriö sai tiedon mainitunlaisesta pahoinpitelystä, tekivät viranomaiset kotikäynnin. Jos aihetta oli, seurasi varoitus. Jos yhteiskunta joutui puuttumaan asiaan uudelleen, mukana olivat myös poliisit. Mies lähti siitä paikasta "matkalle", mistä hänelle oli kerrottu ja varoitettu ensimmäisen käynnin yhteydessä. Seurasi puolen vuoden jakso pienessä, vuoteellisessa kopissa. Sopan, leipäkannikan ja veden lisäksi sai kuusi savuketta vuorokaudessa, jos teki joka päivä aamusta iltaan töitä.

Tarina jatkui viranomaisen kertomana: "Jakson tarkoitus ei ole parantaa kenenkään päihdeongelmaa. Vaan tarkoitus on antaa miehelle aikaa ja mahdollisuus ajatella kaikessa rauhassa selvinpäin kuinka kohdella vaimoaan ja lapsiaan humalassa. Yleensä yksi kerta riittää eikä mies tule uudelleen."

Pidän yhteiskuntavastuun kantamisen tapaa, jossa tavalla tai toisella huolehdimme toisistamme, yhtenä hyvän ihmisyyden mittarina. Kun olen käsittänyt, etten juurikaan voi maailmaa muuttaa, enkä toista ihmistäkään, olen muuttanut omia tapojani ja suhtautumistani. Pienet teot, joilla ei minulle ollut aikaisemmin juuri merkitystä, ovat tulleet kaikkein tärkeimmiksi.

Välillä istahdan puiston penkille vieraan, yksinäiseltä näyttävän ihmisen viereen ja aloitan varovaisen tarinoinnin kertomalla jotain ilmoista ja sitten itsestäni. Usein minulle tuntematon kuuntelijakin alkaa puhua elämästään. Joskus kysyn mennäänkö juomaan sämpyläkahvit tai jotain, minä tarjoan? Yhteinen, ainutlaatuinen hetkemme päättyy peukutukseen ja sanon "koita pärjätä" tai jotain sen tapaista. Lähes aina saan takaisin, joskus harvahampaisenkin, aidon hymyn ja toivotuksen "sinä myös". Tiedän, että saimme tuokioksi hyvän mielen molemmat, jota kukaan ei enää voi ottaa meiltä koskaan pois.

Jotain tällaista koen monesti lastenkin kanssa. Niissä hetkissä tärkeintä on olla vain läsnä, sillä lapsi vaistoaa tai muuten ymmärtää hyvin helposti ja pian olenko häntä varten ja aidosti hänen kanssaan vai olenko vain olevinani. Olen myös hyvin armollinen lasten tekemisille, sillä monesti he eivät ymmärrä mitä tekevät. Samaa, lähes kaiken hyväksyntää koen ikäisteni ja vanhempien keskuudessa. Ajattelen, että he ovat osansa tehneet eikä minulla ole heille enää mitään muuttumisen vaatimuksia. Armottomuutta sen sijaan koen välillä nuorempien kanssa. Joskus vahingoniloakin, kun ajattelen, että saavat ansionsa mukaan, sillä he tietävät enemmän tai vähemmän mitä tekevät.

Ei kommentteja: