Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Jormaksen aika

Kun olin Aasiassa, jossa kello kulkee 4-5 tuntia neiti Aikaa edellä, heräilin usein 2-4 maissa yöllä. Ja niin tapahtuu Suomessakin. Välillä nukahdan ennen aamua uudelleen ja välillä en. Jotka kaikki sopivat leppoistajan elämänmenoon oivallisesti. Se kaikki on Jormaksen aikaa ja kulkee omia polkujaan. Puolen vuoden reissulla kurkkasin Thaielon lisäksi myös Laosin ja Burman, eli Myanmarin rajakaupunkeihin. Ystävällisiä olivat sielläkin.

Mutta oman, rakkaan paikkansa lunasti sydämesssäni Filippiinit. Sen se tosin teki jo aiemmin. Kun sinne menin, lasten ja vähän aikuistenkin, ruskealle paperille tehty banderolli oli minua ihmisineen vastassa Manilan lentokentällä. Lapsilta se oli minulle jotain käsittämättömän suurenmoista, jota en ollut monesti aiemmin kokenut. He toivoivat minua elämäänsä tavalla tai toisella, vaikka en ollut heitä koskaan nähnyt. Enkä kyllä ketään muitakaan koko Kelesten suvusta. Ja aina ystävälliset ja auttavaiset, kaiken tietävät suomalaistrollit sanoivat somessa, etten minä mitään tiedä. Että olen vain turisti, joiden rahat he haluavat 😂.

Jo aiemmin kirjoitin siellä sydämeni surulla täyttäneestä Carlo-koirasta. Jolla on langanlaiha olemus ja vain metrin lieka, josta se ei päässyt juuri koskaan vapaaksi. Joka päivä istuin sen vieressä kiven päällä ja puhuin sille vapaudesta, jonka toivoin joskus olevan sillekin totta. Itkinkin sydämessäni sen kurjaa elämää. Eilen sain Olongapon kaupungista, yli 200 päässä Manilasta viestin: "Carlo on nyt aina vapaa". Ensin luulin, että se on kuollut ja kirmailee vapaana vihreillä niityillä siellä jossakin minne eivät ihmisen kahleet yllä. Mutta ei, kuvassa se on vapaana Luis-pojan kanssa, joka nukkui vieressäni lähes joka yö kuukauden.

En tiedä pitääkö olla pieni vai suuri, jotta voi iloita pienistä asiosta, mutta niin minä teen ja koen. Minulle ne kylläkin ovat elämäni isoja sisältöjä. Ehkä se on niin, että pitää olla suuri voidakseen olla pieni. Toissa päivänä, matkalla Suomeen tapasin hyväksi, mutta etäiseksi ystäväksi tulleen Aatto Ojan tyylikkään ja mukavan  vaimonsa kanssa Bangkokin lentokentällä. Herra Oja sanoi lukevansa blogini joka päivä. Ja lisäsi, että et sitten enää kirjoittele koirista yhtä paljon kuin ennen. Joten tämä blogi on kaikille, mutta erityisesti sinulle Aatto. Voi hyvin koko kesä ja vaimosi myös. Muistakaa kosketella toisianne.

2 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Ihana, että sinulle oli tehty tuollainen banderolli ja kentällä odotti kunnon vastaanotto. Itsekin olen muutamaan kertaan käynyt Filippiineillä ja se on kyllä todella mielenkiintoinen ja kaunis maa. Sydäntä lämmittävä tuo tarina Carlo-koirasta.

For life kirjoitti...

Nyt on Carlokin kuollut...