Kymmenyksiä ja yhteiskuntavastuuta

Jormas: En usko pyyteettömään auttamiseen enkä vastuunkantoon. Uskon siihen, että jos ei auttamisesta saa mitään itse, emme sitä myöskään tee. Ja hyvä mielikin on oiva saaminen, joka riittää itselleni oivasti.

Luulen, että olen saanut äidinmaidossa jotain, joka on pienentänyt itsekkyyteni sen kokoiseksi, että voin sen kanssa elää. Tai ehkä vaan piiloitan sen paremmin muilta ja itseltäni.

Äitini omilla tekemisillään joka tapuksessa opetti minulle, että muita pitää auttaa ja toiset pitää ottaa huomioon.

Ehkä ensimmäinen itsenäinen avustusprojektini oli, kun sain (mme) World Visioinin kautta kummipojan Intiasta. Dwarka nimeltään oli tai on hän. Vuosikymmeniin en ole hänestä  kuullut.

Tuin hänen elämäänsä monta vuotta taloudellisesti. Erikoista Dwarkassa oli, että hän oli rampa eikä pystynyt kävelemään lainkaan. Erikoista oli se, että kyseisen järjestön kautta ei mitenkään meinannut Intiasta löytyä vammaista lasta. En lähde arvelemaan julkisesti syitä tähän.

Auttamisessa, kuten monessa muussakaan asiassa sydämelleni ei ole riittänyt sama kuin monelle muulle. Niinpä sain päähäni, että hankin ja vien Dwarkalle Intiaan pyörätuolin.

Monta, monta kirjettä lähetin järjestöön asian johdosta vailla vastausta. Kunnes viimein tuli kirje, jossa oli kuva jä lyhyt viesti. Kuvassa tämä pieni poika seisoi käsillään surkastuneet jalat sidottuna miehen vyöllä vartaloon kiinni. Ja alla teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä."

Vuosikymmenten jälkeenkin edelleen tuntuu pahalta saamani vastaus. En usko, että kukaan tarkoitti mitään pahaa, mutta minulle selvisi, että näin en kymmenyksiäni halua jakaa enkä myöskään kantaa yhteiskuntavastuuta.

Haluan kulkea rinnalla ja laittaa itseni likoon sekä itkeä ja nauraa yhdessä. Ehkä kirjoitan lisää aiheesta ensi kerralla.