Ehkä näin onkin, mutta aina sitä en näe. Kuljen silloin tällöin kylän raiteilla ja vähän muuallakin jalkapelillä osaomistuskoira Niilon kanssa. Siinä sivussa olen tehnyt pientä gallupia sanomalla nuorille vintiöille, seitsemän iäin puolin ja toisin, että moi tai jonkun muun tervehdyksen. Näin teen kyllä usein aikuisiakin kohdatessani.
Varsinkin pojat ovat happamuudessaan ylivertaisia. Lienenkö peloittava tai jotain muuta. Outo ainakin, sillä eihän sitä nyt vieraita tervehditä, kun ei kerrostalossakaan edes saman portaan asukkaita. Mutta mistä johtunee? Ehkä vanhemnat ja opettajat ovat peloitelleet.
Mutta samaa tautia on aikuisillakin ja varsinkin naisilla. Ainakin pysäkillä, jos sanon terve ja lisään, että ei ole vielä kesä. Hyvä kun ei joku lähde juoksujalkaa pakoon poliisia huutaen.
Ehkä olemmekin vain pieni, pelokas kansa. Joka on pienen ikänsä taistellut toisiaan ja muita vastaan, muttei koskaan voittanut yhtään sotaa.
Sen sijaan tuppisuita emme ole, vaikka niinkin olen kuullut väitettävän. Huonoja sen sijaan olemme aloittamaan keskustelun. Mutta kun joku aloittaa, niin juttua piisaa tunti tolkulla aiheesta kuin aiheesta.
Kuten tänään sipoolaisen herrasmiehen kanssa Tuusulan apteekin tuulikaapissa. Kanoista ja kukon elämästä kanalaumansa ainoana uroona 😘. Mikä siinä on sulkiensa kanssa pöyhistellä ja röyhistellä.
Mutta toista on asiakaspalvelu Thaimaassa. Ystävällisyyttä olisi tässä hymyjen maassa vaikka vientituotteeksi Suomeen marjanpoimijoiden matkassa. Eivätkä ole tarvinneet ystävällisyyden opetteluun Markkinointi-instituuttia.
Ehkä hymyttömimmät thaimaalaset asiakaspalvelijat olen tavannut heidän suurlähetystössään Helsingissä. Liekö tapa tarttunut suomalaisilta?
Miten sattuikaan näin nurja mieli tämän blogini polttoaineeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti