Voiko seniori olla yli-ikäinen?

jormas: Kun aikoinaan täytin 50 vuotta, juhlin isollaan. Ilman alkoholia. Niin tekivät kaikki muutkin yhtä lukuun ottamatta. Hän oli Viktor Kalborrek alias Eeki Mantere. Tässä mielestäni hänen paras biisinsä höystettynä, niin ikään yhden juhlijan tekemällä piraattivideolla: https://www.youtube.com/watch?v=mtwpohnI4lc.

Pidin pirskeissä myös puheen, josta en paljon muista. Yhden kohdan muistan. Siinä ihmettelin, että miksi kaikki asiat tapahtuvat minulle vasta nyt, kun en tiedä mistään enää mitään. Että mikseivät ne tapahtuneet silloin, kun olin 15 vuotias ja tiesin kaiken?

Työtovereitani sain lahjaksi keinutuolin, jossa on kaksi laattaa.

Toisella lukee "Sammal-Soini" ja toisessa "Vain eläkeläisille".

Tyhmentyminen tai joiltakin osin pienentyminen on jatkunut yhä. Nyt 17 vuotta myöhemmin, vanhenemiseni muistelemispäivän kynnyksellä. ajattelen aikaa, kun päätimme muuttaa Sininauhasäätiön Pessi ja Illusia yhteisöstä pois. Vaikka olin ajatellut, että vietän siellä vanhuuteni. Ajattelin palkkatyöelämän päätyttyä olevani siellä edelleen tarpeellinen ja poistan alan miesten sekä naisten toiseksi suurinta ongelmaa, yksinäisyyttä. Näin itseni yhteisössä asuvien ihmisten keskellä parantamassa maailmaa tai ainakin omaa oloa lahjaksi saamassani keinutuolissa.

Elin mielikuvamaailmassa ja turvallisessa lintukodossani oletuksena, että Sininauha pitää pitkän rupeaman tehneistä tekijöistään huolen myös elämän ehtoopuolella.  Että kun Puolimatkonkoti Pessin saunan aika tulee, niin joku sanoo, että "ei sinun jormas tarvitse hakea Valtsusta HK:n Sinistä, vaan kun annat tintit, niin me haemme sen. Sieluni silmin näin venkulan sullomassa kaupan hyllyjen välissä hihaansa makkaralenkkiäni ja ostavan kassalta näin säästyneillä rahoilla itselleen pari keskiolutta.

Mutta toisin kävi. Samaa vauhtia, kun katosi Sininauhassa maallinen valta, kasvoi turvattomuus. Lähes joka aamu heräsin pelkoon, että johtaja Kiviniemi on laittanut jonkin kiikuttamaan päivikselle ja minulle irtisanomislappua sosiaalisen talonmiehen tehtävistä, johon olin vanhuuden kotini perustanut. Olin piikki Kiviniemen lihassa ja estin häntä viemästä Sininauhasäätiötä ja Sininauha Oy:tä Sininauhaliiton hallinnasta. Mutta enää ei ole Sininauhassa Kiviniemeä, ei Mäkelänkadulla Valtsua, eikä sosiaalisia talonmiehiäkään.

Silloin ajattelin usein, että näin turvattomaksi en halua osaltani rakentaa elämäämme palkkatyön jälkeen. Kyselin itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Omaan kysymykseen vastaukseni oli päivä päivältä kirkkaampi. En tiedä, mutta ei ainakaan vielä. Näin osaltaan syntyi Merikonttikotimme Jokilaaksoon.

Mutta mistä aihe tämän päiväiseen blogiin? Päivis seurasi eilen televisiosta ohjelmaa, jossa oli keskusteltu sähköpolkupyörien kalleudesta ja kysynnän kasvusta. Kuin maailman ihmeenä nuoret kauppiaat kertoivat kahdesta yli 60 vuotiaasta, jotka olivat ostaneet pyörät ja lähteneet niillä noin vaan ajamaan. Pehmennys oli, että olivat ajaneet polkupyörillä aikaisemminkin. Olisihan se ollutkin, jos kuusikymppisille, siis minua nuoremmille myytäisiin fillareihin apupyöriä, jotta voisi opetella ajamaan. Senkään opetteluun ei taida hevin tulla liian vanhaksi.

Nuorilla kaksipyöräisten kauppiailla ei ehkä olisi ollut vastausta siihen, että miksi mahdollisesti heidänkin isovanhempansa muistelevat aikoja, jolloin opeteltiin ajotaitoa polkemalla isän pyörän rungon välistä. Nimittäin polkupyörät ovat olleet aiemminkin kalliita, jolloin kaikilla perheillä ei ollut niihin varaa. Oli korkeintaan ainoastaan isän työpolkupyörä, jolla kaikki opettelivat ajamaan.